6.
NÄHTYÄ JA TUNNETTUA.
Oli kulunut noin viikon verran edelläkerrotusta marssista, kun näin tapauksen, joka on ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Vaikka ei ollut harjoitusaika, kutsuttiin komppania ulos, ja vääpeli Steinmüller, keskikokoinen, kauniskasvoinen, leikinlaskuun ja laiskotteluun taipuva mies, johti sen kentälle. Täällä komennettiin komppania rintamaan, erinäisiä jääkäreitä huudettiin nimeltä ja riveistä astui viisi kuusi kalpeata, sairaannäköistä miestä, mikä ontuen, mikä muuten väsyneesti laahaten jalkojaan. Vääpeli asetti heidät riviin, selitti ivallisin sanoin komppanialle, että tässä oli miehiä, jotka olivat tulleet sotureiksi, mutta eivät kyenneet marssimaan 25:ttä kilometriä, vaan heittäytyivät tiepuoleen muka sairaina. He olivat laiskoja, kunnottomia lurjuksia, jotka tuottivat komppanialle häpeää ja joille hauptmanni oli määrännyt tunnin rangaistusäksiisin. "Hinlegen! Auf! Hinlegen! Auf!" (Maahan! Ylös!) Näin karjui vääpeli monta kertaa perätysten, kurjannäköisten jääkärien käskyn mukaan heittäytyessä maahan ja vaivaloisesti noustessa ylös. Minulle teki sanomattoman pahaa. Kuka tahansahan huomasi selvästi, että nämä miehet olivat todellakin sairaita.
Kun olimme jälleen päässeet tupaan, sain kuulla, mistä kaikki johtui. A-luokalla oli ollut pikamarssiharjoitus. Kuten jo ennemmin on mainittu, syötiin kuudeksi päiväksi jaettu leipäosuus tavallisesti kolmessa, ja komppanian johtaja, Bade-ukko, joka tuntui olevan tästä tietoinen, järjesti viimeisen leivättömän päivän osalle raskaimmat harjoitukset, tahtoen luultavasti sillä tavoin totuttaa poikia säästellen käyttämään varojaan. Vaikka matkaa oli vain 25 kilometriä, oli vauhti niin hirveä, että nälkäiset miehet tyyten nääntyivät. Pari kaatui pyörtyneenä maahan, jotkut heittäytyivät tiepuoleen kykenemättöminä kauemmin nopeata kulkua jatkamaan, ja koko komppania palasi kotiin väsymyksestä pökerryksissä. Ja nyt olin nähnyt, mikä tuli jälkeen jääneiden osaksi.
Rangaistusäksiisi oli yhtämittaista juoksua, paraatimarssia, maahan syöksyä ja jälleen juoksua. Parhaissa voimissaankin oleva soturi sai siitä nahkansa niin täyteen kuin ikinä sieti, saati sitten tällaiset uupuneet poikaraiskat. Nytkin, vaikka kutakuinkin luulen tuntevani sotilaselämän kovan armottomuuden, olen sitä mieltä, että liika oli liikaa. Ei tämän kaltaisilla toimenpiteillä miestä enää karaista ja kasvateta, se saattaa jo koskea suorastaan terveyteen. —
Kokonaan toisella mielenkiinnolla aloin tämän jälkeen katsella hauptmanni Badea. Hän oli viidettäkymmentä käypä, pitkä, laihakas, hieman kumarainen herra, joka herätti ehdotonta respektiä ja jonka vakojen ympäröimä ja pielistä omituisesti kohollaan oleva suu ilmaisi julmuutta, intohimoa, mutta myöskin tarmoa ja voimaa. Hänen silmänsä tuntuivat näkevän läpi ihmisen ja hänen suuttuessaan leimusi niissä jotakin vihreää ja hirveätä. Monessa kuumassa ottelussa oli hän jo ollut mukana, saanut vaikeita haavoja ja määrätty parantumisensa jälkeen meikäläisiä opettamaan. Kerrottiin hänen johtaneen huimapäisen rohkeutensa tautta kaksi komppaniaa rintamalla perikatoon. Vaikka perääntymiskäsky oli annettu, oli Bade komentanut miehensä hyökkäykseen, kävellyt mitä kiivaimmassa luotituiskussa heidän takanaan, neuvonut ja haukkunut, kunnes komppania oli ammuttu viimeistä myöten ja hän itse henkitoreissa kannettu kentältä. Myöhemmin oli hän saanut uuden komppanian haltuunsa, mutta kun senkin oli käynyt yhtä hullusti, ei häntä enää — niin ainakin väitettiin — liiallisen äkkipikaisuutensa vuoksi rintamalle päästetty. Sillä kiivas hän oli, aivan mielettömyyteen saakka. Luullakseni häntä vaivasi joku hermotauti, joka saattoi johtua haavoista. Aamusittain, tervehtiessään komppaniaa näytti hän useimmiten sangen tyyneltä. Istuen valkean ratsunsa seljässä, hiukan kumarassa ja terävästi vaanien kulmainsa alta, huusi hän komentosanansa juhlallisesti, pitkiä pausseja pitäen ja äänellä, joka sai hätkähtämään. Aivan yleisesti matkittiin hänen tapaansa lausua: Das Gewiärrr — überrr! Mutta tuskin ennätettiin kentälle, ennenkuin hän alkoi komennella rintamaan-marsseja, ja jos pieninkin häiriö sattui suuttui hän silmittömästi, juoksutti ja äkseerautti niin kiivaasti, ettei mikään enää voinutkaan onnistua. Ja sitten hän soimasi, tukehtumaisillaan omaan huutoonsa, punaisena, silmät päässä pyörien ja vihertävinä leimuten. Hän haukkui meitä tyhmiksi raadoiksi, sioiksi ja koiriksi, eikä hän milloinkaan lausunut kiitoksen sanaa tai edes tyytyväisyydenilmausta. — Kaikesta huolimatta oli hän etevä soturi ja sivistynyt mies, joka ankarasti vaatiessaan piti myöskin hyvää huolta komppaniastaan. Varustuksista ei saanut mitään puuttua ja jos vain ruoka ei ollut kunnollista, kuulivat kokit kunniansa. Kuvaavaa on, että vaikka häntä yleisesti vihattiin ja pelättiin, niin rintamalla, huolimattomuudesta johtuneiden epäjärjestysten aikana, kun hän jo oli poissa komppaniastamme, muisteltiin häntä rakkaudella, ja moni lausui toivomuksen: ollapa täällä nyt Bade-ukko.
Tällä herralla oli mieluinen käskyläinen, varavääpeli Höfelmeyer, josta on jo ollut puhetta. Hän oli sopusuhtainen, ryhdikäs ja verevä nuorimies, jolla oli silmät kuin naskalit, ja joka nähtävästi mielihyvällä täytti herransa ankarat käskyt. Mutta hän osasi olla hillitty, hillitty pirullisella tavalla; haukkumasanoja hänellä kyllä oli yhtä runsas varasto kuin Badellakin. Kunniantekoon vastasi hän aniharvoin, vaikka korkeallekin kohonneet saksalaiset upseerit ovat yleensä tässä suhteessa sangen huomaavaisia. Mutta, kuten herransakin, hän oli erinomainen opettaja, joka pani kurssia poikiin. Rintamalla tämä pöyhkeä mies osoitti suurta rakkautta suojapaikkoja kohtaan, sai rautaristin ja yleni nopeasti.
* * * * *
Jos hauptmanni itse oli poissa harjoituksista, johti komppaniaa luutnantti Haase. Tämä oli pitkä, kalpeakasvoinen, veltonnäköinen ja rikas ylimys, jota ensi näkemältä luuli salonkileijonaksi, mutta joka siitä huolimatta oli soturi kiireestä kantapäähän, erittäin jäntevä ja sympaattinen. Tuskin kukaan saksalaisista päälliköistämme on siinä määrin saanut osakseen suosiota ja rakkautta kuin tämä hienoluonteinen, suomalaisia ymmärtävä mies. Hänen opetustapansa oli hillittyä ja lempeätä ja usein komppania tunsi ikäänkuin lepäävänsä ollessaan hänen johtonsa alaisena. Mutta täytyy myöskin tunnustaa, että äkseeraus kävi ehkä veltommin ja pojat olivat leväperäisempiä kuin Baden läsnä ollessa.
Sattuipa kerran, Haasen komentaessa, hauptmanni tulemaan takaapäin ratsullaan. Heti hänen terävä silmänsä huomasi, ettei miehissä ollutkaan täysi höyry päällä, varsinkin muuan jääkärinuorukainen näytti torkkuvan. Seurauksena oli hirveätä huutoa ja tunnin jälkiharjoittelu koko komppanialle.