Ylenemiseen ei sivistystaso suuriakaan vaikuttanut. Rinnan seisoivat filosofian maisteri ja halkosälli harjoituksissa, samalla tavalla heitä kohdeltiin ja sama mahdollisuus oli heillä päästä eteenpäin, kaikki riippui vain yksilön sotilaallisesta kunnosta. Tietysti kielitaito painoi paljon vaa'assa. Luullakseni myöskin jonkunverran ulkonäkö ja henkilökohtainen käytös. Ryhmänjohtajina oli yhtähyvin työläisiä kuin ylioppilaitakin, vaikka jälkimäisiä tosin paljon enemmän. Zugführeriksi ei sitävastoin koulusivistystä saamaton voinut kohota.

Eloisana hääräili majuri Bayer [myöhemmin kaatunut Ranskan rintamalla. Tekijän huom.] rakkaiden poikainsa parissa. Hän oli solakka, vaaleaverinen mies, jolla oli kapeat, intelligentit kasvot, mutta soturille miltei liian lempeät piirteet ja heikko komennusääni. Kotimaassaan oli hän tunnettu etevänä sotakirjailijana, mutta varsinkin väsymättömänä partiopoikaliikkeen suosijana ja järjestäjänä. Viimemainitusta seikasta ehkä johtui, että hän meitäkin kohteli kuin koulupoikia, selitellen ja neuvoen, muistamatta, että täällä monen sivistystaso pyrki yhtä korkealle kuin hänen omansakin. Joskus hän kieltämättä teki naivin vaikutuksen, eikä hänellä ollut kyllin terävää psykoloogista silmää ymmärtääkseen syvemmin suomalaista luonnetta. Mutta sitä paremmin tajusi hän asiamme, tarkoitusperämme koko suuruuden. Enemmän kuin kukaan muu on hän toiminut hyväksemme, uupumatta, lannistumatta vastuksista, välittämättä vaivoista, kiitellen meidän hyviä puoliamme keisarille ja ruhtinaille ja visusti salaten vikamme. Lukemattomat kerrat on hän saanut tehdä pitkiä matkoja papereineen ja salkkuineen ajaakseen meidän asiaamme, joka hänelle oli käynyt niin rakkaaksi. Hartaan kiitollisuuden ja syvän kunnioituksen tuntein nostaa jokainen suomalainen jääkäri tämän hellittämättömän miehen muistoksi käden ohimolleen.

* * * * *

Noin yhdeksän viikkoa B-luokassa oltuamme, pidettiin tuo kuuluisa koe, jossa herra hauptmanni tunnusteli meidän sotilaallista kykeneväisyyttämme ja korotti meidät oikeiksi jääkäreiksi, A-luokan miehiksi. Se oli hikisin ja ankarin tutkinto, minkä koskaan olen suorittanut ja sydän siinä pamppaili yhtä levottomana kuin konsanaan tenttiin mennessä. Opettajammekin näytti olevan jännityksessä, koska hän viittoi meille komppanianjohtajan selän takana käsillään neuvoja ja merkkejä. Silmänpalvelusta siis, mutta sitähän sai kokea joka päivä ja paljon räikeämmässä muodossa. Sillä kukin esimies oli korkeampansa edessä nöyrä ja notkea, liikkui kuin kuumilla hiilillä, komenteli täsmällisesti ja hääräsi hiki hatussa niin kauan kun tiesi mainitun ylhäisyyden olevan näköpiirissä. Mutta kun silmä vältti, heittäysi hän huolettomaksi, kiekui ylimpänä kukkona ja ärhenteli alipäälliköilleen, jotka vuorostaan suhtautuivat samoin miehistöön. Tämä kaikki lienee sotaväessä aivan yleistä, eikä sitä voitane välttää; kuitenkin olen iloinen, että jäykissä ja tyynissä suomalaisissa huomasi tällaista silmänpalvelusta verrattomasti vähemmän kuin saksalaisissa.

Kevät teki tuloaan, vaikka paljoa hitaammin kuin Suomessa. Se juovutti puut mahlalla, puhkaisi oksiin silmuja ja hurmasi pikkulinnut iloisesti tirskumaan. Jääkäreitäkin se tuntui elähyttävän ja varmaan herätti monessa rinnassa hiljaisen kaipuun. Jouto-aikoinaan makailivat he nurmikolla tai kävelivät ympäristön kyliin mikäli se oli sallittua. Varsinkin Lohmühlessä, läheisessä, pienessä ravintolassa, heitä istuskeli syöden pannukakkuja, joiden tarjoilu kuitenkin varsin pian lopetettiin.

Sillä puute alkoi vaivata suurta Saksaa. Sen huomasi ruoastamme, joka päivä päivältä huononi. Kanttiineista sai enää tuskin muuta kuin tupakkaa, sokeri oli loppunut, samoin margariini, hunaja ja marmelaadi, eikä kahviimme sekoitettu enää maitoa. Sitä vilkkaammin yritettiin tietenkin lähikylistä ostaa jotakin suuhunpantavaa.

Huhtikuun ensimäisenä päivänä siirrettiin kelloa koko Saksan maassa tunnin edelle, toimitus, joka säästi monta miljoonaa markkaa. Nukkumaan käytiin nyt vasta kymmeneltä ja aamulla noustiin puoli kuudelta. Harjoittelu koveni huomattavasti, mutta oli kuitenkin ihan toista kuin varhaisempi lumisohjussa rypeminen.

Näihin aikoihin alkoivat huhut rintamalle-lähdöstä, joita aina oli liikkunut keskuudessamme, saada yhä itsepintaisemman ja varmemman luonteen. Suurimmassa osassa meitä synnytti se riemua, jonka laatu oli aivan erikoista. Sillä ei se ollut sellaista seesteistä iloa, jota esimerkiksi tuntee matkustaessaan vuosien poissa-olon jälkeen kotiinsa. Ei, siinä oli kuin uhkaa, kuin heikko synkkyyden varjo, sillä se oli ykstoikkoisuuden, kaipauksen ja kyllääntymisen aiheuttama. Se oli sellaisten miesten mielihyvää, jotka olivat innostuneina tulleet jotakin tekemään isänmaansa eteen, mutta joutuneetkin pitkäksi aikaa turhalta näyttäviä temppuiluja suorittamaan; nyt koitti heille toiminnan hetki.

Mutta nyt alkoivat myöskin näkyä seuraukset siitä, että tähän pataljoonaan oli hankittu väkeä, joka ei kotoa lähtiessään ollut kaikesta selvillä. Tapahtui karkauksia, vieläpä pari ylioppilastakin yritti puikkia Saksan rajojen ulkopuolelle, mutta kaikki epäonnistuivat. Vaikka näihin asti oli päästetty Ruotsiin lomalle sellaisia miehiä, jotka siellä saattoivat tavata omaisiaan, tai järjestää asioitaan, kiellettiin se kokonaan, koska oli sattunut, että joku oli jäänyt sille tielleen, enää palaamatta. Ja vihdoin tekivät pionierikomppaniassa muutamat oloihin kyllästyneet miehet lakon: he eivät millään ehdolla suostuneet tulemaan harjoituksiin, vaan tahtoivat vapauteen.

Heidät teljettiin ensimäiseksi yöksi lukusaliin, ovelle asetettiin luja vahti, ja sittemmin kuljetettiin heidät pistinten välissä kohti vankilan kolkkoja suojia. On selvää, kuinka masentavan vaikutuksen heidän menettelynsä teki meihin muihin. Useimpia se suututti ja hävetti, mutta muutamissa sytytti se ilmiliekkiin tulen, joka kauan oli kytenyt povissa. Alkoi kuulua lyhytnäköistä napinaa ja lukuisia syytöksiä, kuinka tänne oli miehiä narrattu, kuinka heille oli valehdeltu, heitä suorastaan petetty, lupaamalla hyväpalkkaisia töitä, joiden asemasta nyt oli tämmöinen elämä ja sota tarjolla. Syntyi periaatteellisia väittelyjä, sopiko meidän ollenkaan lähteä rintamalle, yleensä taisteluun muualla kuin Suomessa. Joka komppaniassa pidettiin puheita: omat johtomiehemme selittivät meille asemaamme, suurta tehtäväämme ja mitä kunnia meiltä vaati; he kertoivat siitä luottamuksesta ja toivosta, jota isänmaassa yhä laajemmat piirit alkoivat tuntea meitä kohtaan ja ilmoittivat, että meillä oli suomalaisista valtiomiehistä kokoonpantu keskusneuvosto, joka piti meistä huolta ja jonka suostumuksetta ei meitä voitu viedä minnekään; täällä tuli meidän vain sokeasti totella. — Lopulta kehotettiin ainakin meidän komppaniassamme suoraan sanomaan, oliko joku täällä vasten tahtoaan ja oliko hänelle valehdeltu tai tehty vääryyttä; myöhemmin ei minkäänlainen valittelu enää saanut tulla kysymykseen. Tietääkseni ei kuitenkaan kukaan ilmoittautunut.