* * * * *
Kun pääsiäinen oli mennyt pyhineen, joina sangen useat olivat olleet lomalla, mikä Hampurissa, mikä missäkin, piti hauptmanni Bade viikon ajan niin rasittavia harjoituksia, että moni huomattavasti laihtui niinä päivinä. Mutta samalla alkoi levitä huhu, että hän tulisi eroamaan komppaniasta. Vihdoin saatiin varmuudella tietää, että hänet oli komennettu johonkin toiseen joukko-osastoon ja että meille siis määrättäisiin uusi komppanianjohtaja. Pelkästä riemusta nostivat pojat tuvissa sellaisen metelin, huudon ja hurrauksen, että vääpeli Höfelmeyer riensi julmistuneena utelemaan syytä siihen, tietenkin ilman tulosta. Eikä tätä iloa tarvitse kovin ihmetellä, sillä Bade-ukko oli viime aikoina ollut vallan hirveä. Lukuunottamatta kovia harjoituksia, kiusasi hän meitä alituisilla apelleilla, tarkastuksilla, niin että tuskin ennätimme enää syödäkään. Toinen komppania sai apellikomppanian nimen ja poikien kiukku oli vain vaivoin hillittävissä.
Kun eronhetki koitti, marssitettiin meidät torintapaiselle kentälle, jossa Bade näytti meitä uudelle hauptmannille. Tämä oli pienehkö, sympaattisen näköinen ja varsin kaunis aatelismies, jonka rinta oli kunniamerkkien koristama ja joka ontui saamiensa haavojen johdosta. Ei hänellä meidän mielestämme ollut lainkaan sellaista auktoriteettiä kuin Badella.
Ties mistä syystä sattui lähettyvillä, erään aidan ääressä seisoksimaan joukko venäläisiä sotavankeja, jotka kurjan näköisinä töllistelivät meitä: "Iivana, Iivana", sihisi joka haaralla. Ja tuo sihinä ilmaisi sekä vihaa että halveksumista, tuntuen melkein sydämettömältä kohdistuessaan näihin onnettomiin. Sama iva ja pilkka tuli muulloinkin ja paljoa äänekkäämpänä "suuren isänmaan" sotilaiden osaksi, kun heitä marssimatkoilla tavattiin työskentelemässä saksalaisten talonpoikain pelloilla.
Kelpasi heidän samoinkuin uuden komppanianjohtajankin katsella tätä Suomen poikain joukkoa. Sillä sekä äkseeraus, että itse paraati luonnistivat erinomaisesti, ja Baden ankarat kasvot kuvastivat harvinaista tyytyväisyyttä. Kun ohjelma oli loppuun suoritettu komensi hän komppanian rintamaan, esitti uuden hauptmannin ja piti meille puheen, joka oli ylevä ja hyvä. Suuren asiamme tuntui hän täydellisesti oivaltavan, kauniin sanoin ylisti hän isänmaatamme, kuuluisaa tuhat järvien maata, ja antoi vihdoin meillekin tunnustuksensa. "Komppania on siinä kunnossa, että uskaltaisin sen kanssa lähteä sekä paraatiin, että rintamalle", sanoi hän ylpeästi. Ja tässä yksinkertaisessa lauseessa on vaikeimmin ansaittu kiitos, minkä koskaan olen kuullut annettavan. Lopuksi esitti hän kolmikertaisen eläköönhuudon Suomelle. Sitten alotti sivummalle sijoitettu soittokunta Maamme-laulun, jonka kohottavien sävelten kaikuessa me seisoimme perusasennossa ja hauptmannit käsi ohimolla. Hetki oli kieltämättä juhlallinen ja mieleenpainuva.
Oberzugführer A. [viime kesänä sairastunut ja kuollut Libaussa. Tekijän huom.] vastasi komppanian puolesta esiintuoden sen kiitollisuuden velan, missä me kaikki ja etenkin vanhemmat jääkärit hauptmanni Badelle olimme. Mutta kun hän lopuksi esitti hurraahuudon Baden kunniaksi, tein huvittavan huomion: Hän teki tuon kehoituksen ankaralla äänellä, mutta turhaan koetti hän saada sympaattisille ja ilmeikkäille kasvoilleen kovan leiman. Päinvastoin, niiltä kuvastui levottomuus ja varsinkin hänen suurissa, kauniissa silmissään oli jotakin tuskallista ja huolestunutta. Sillä hän tunsi poikansa, tiesi, kuinka usein he olivat Badea noituneet, ja pelkäsi nyt, että nämä rakkaat härkäpäät pelkästä kostosta pitävät suunsa kiinni. Mutta ei. Jokainen huusi sydämensä pohjasta, jokainen oli juhlamielellä, unohtaen pienet katkeruudet, kuten koulupoika opettajaansa hyvästellessä. — Kun vielä uusi komppanianjohtaja oli lausunut muutaman sanan, palasi komppania parakeille mielessä muuttunut, ikäänkuin kirkastunut kuva eronneesta johtajasta.
7.
VALMISTUKSIA.
Hauptmanni von Mangold, uusi komppanianjohtaja, oli kokonaan toisenlaatuinen mies kuin Bade. Hän oli meihin hyvin tyytyväinen, kiitteli usein, ja jos osasimme suorittaa sotilastemput oikein hänen mielikseen, johti hän meidät kotiin lepäilemään jo ennen määräaikaa. Rasittunut komppania oli aivan kuin kahleista päässyt, äkseeraus tuntui leikiltä ja elämä oli mukavaa. Iloitsimme, sitäkin suuremmalla syyllä, kun von Mangold kaikesta päättäen oli oiva ja urhea soturi, jota hänen rinnallaan upeilevat kunniamerkitkin todistivat.
Ennen pitkää muuttui harjoittelu kuitenkin rasittavammaksi kuin koskaan ennen. Sillä lopultakin tuli varma tieto siitä, että meidät aivan lähitulevaisuudessa vietäisiin rintamalle; sekä suomalainen keskuskomitea, joka valvoi asiaamme, että saksalainen yli-esikunta olivat siihen suostuneet. Se synnytti meissä tavatonta riemua. Kaikkialla raikui hurraahuutoja, soittokunta pauhasi, juotiin maljoja. Lähtöä odotettiin kuin kotiin pääsyä ja optimismi oli ilmeisesti liioteltua. Kaikki tuntui meistä helpolta; Saksa alkaa jyrisevän offensiivin Pietaria kohti, Riga valloitetaan noin vain ilman muuta, sitten syöksymme eteenpäin kuin myrsky ja syksyllä olemme kotosalla, mikäli meitä vielä on pystyssä — tehtyämme pienen huvimatkan Itämeren ympäri.