III.
MISSE-JOELLA.
1.
TITTELMÜNDEEN.
Toukokuun viimeisenä päivänä tapahtui lähtö. Parakkien oli oltava huolellisesti siistittyinä ja puhtaina, sillä sellainen on kiitettävä saksalainen tapa, että jälkeentuleville on aina valmistettava asunnot hyvään kuntoon. Miehet kutsuttiin kokoon, pidettiin tarkastus, olivatko kaikki mukana ja sääntöjen mukaan varustetut, sitten syötiin ja syötiin hyvin, ja vihdoin lähdettiin marssimaan asemalle, suuren saksalaisen soittokunnan saattamina, runsaslukuisen kylä-yleisön katsellessa.
Kuinka junaan oli astuttava, kuinka siellä oltava, millä torventoitotuksella tultava ulos, millä mentävä sisään, siitä oli meille pidetty lukemattomia esitelmiä, aivankuin kansakoulupojille. Ei sopinut suinkaan esiintyä sillätavoin kuin ryssät täällä, jotka ensiluokan samettisohville nostavat lokaiset koipensa ja tartuttavat saastaa haisevista vaatteistaan. — Saksalaisten junien vaunut eivät yleensä ole läpikäytäviä, ne ovat jaetut pieniin osastoihin, joihin noustaan sivulta. Jokainen komppania sai edeltäkäsin merkityt vaununsa, marssi niiden kohdalle, eri ryhmät johtajineen asettuivat kukin osastonsa eteen odottamaan sisäänastumiskäskyä.
Hauptmanni Bade oli tullut asemalle vielä kerran nähdäkseen kasvattamansa komppanian. Soturin kädellä hän hyvästeli vanhempia miehiä, toivottaen taisteluonnea ja kestävyyttä. Jotkut saivat kukkia ystävättäriltään, ja vihdoin törähteli torvi: sisään.
Tilaa oli juuri senverran, että jokainen sopi istumaan ja kun matka kesti kolme vuorokautta, on selvää millaiseksi elämä vähitellen muuttui. Ilman lupaa ei kukaan saanut mennä ulos. Unesta ei varsinkaan alussa ollut tietoa; vihdoin me kuitenkin keksimme pingoittaa pari telttakangasta kattoon, ja niissä nukkui vuoron perään pari miestä. Mutta mieli-ala oli reipas ja toivorikas. Laulettiin sotaäänellä, meille oli toimitettu sitä varten pieni suomeksi painettu kirjanenkin "Marssitoveri", joka sisälsi tunnetuimpia suomalaisia lauluja. Ruokaa saatiin runsaasti suurissa, tätä tarkoitusta varten erikoisesti rakennetuissa ruokaloissa, joita oli tuon tuostakin matkan varrella ja joissa höyryävä soppa meitä odotti, kun astuimme junasta. Toisin paikoin tarjottiin taas kahvia, makkaraa ja leipää, ja jo ennemmin, muistaakseni Hampurissa, olivat siellä asuvat suomalaiset tuoneet meille Suomen paperosseja sekä kukkia.
Niin kului matka. Sivuutimme kaupunkeja, maakyliä, saksalaisia maisemia, joiden lakeus ja toivoton säännöllisyys eivät suomalaisen silmää viihdytä. Metsätkin olivat ryhmäkolonnassa ja vettä näki harvoin. Kiitäessämme ohi Tilsitin, jossa rikki-ammuttu silta oli ensimäisiä sodan hävityksen merkkejä, muistui mieleeni, että juuri tässä kaupungissa, tuon samaisen joen saarella, oli kerran ennen maamme kohtalo ratkaistu, kun omavaltainen Napoleon antoi Venäjän Aleksanterille luvan Suomen valloittamiseen. Oliko tämä nuori joukko, joka nyt syöksyi silloisten valloittajien jälkeläisiä vastaan, onnistuva aikeissaan, oliko sillä voimaa pelastaa maansa, vai oliko se sortuva taistelun pyörteisiin? —
Raja sivuutettiin yöllä huumaavien hurraahuutojen kaikuessa ja satojen jääkärilakkien liehuessa avonaisista vaununikkunoista. Sitten alkoikin jo hävitettyjen seutujen outo runous tenhota mieltä. Siellä täällä näkyi joku rikki-ammuttu talo, raunioksi luhistunut tehdas, maatunut juoksuhauta. Asemilla oli sotilaita, radan varrella vahteja, vakavia, rauhallisia Landsturm-ukkoja, jotka piippujaan tyynesti poltellen seurasivat junamme kulkua. Eräässä paikassa kannettiin haavoittuneita paareilla, toisessa kuljetettiin vankeja. —