Yhä enemmän ja enemmän alkoi kylien ja talojen malli muuttua kotoisia oloja muistuttavaksi. Tiepuolessa humisi suuria metsiä, naavaisia petäjäukkoja, ja maisemiin tuli väriä ja vaihtelua. Ja sitten, vihdoinkin, saavuttiin Mitaun kaupunkiin. Sodan jälkiä, autioita taloja, sotaväkeä ja aseiden helinää, joitakuita naisia, sangen kevytjalkaisia näöltään, muuta tuskin ennätti huomata, sillä kauan ei siellä viivytty. Tornisterit nakattiin selkään ja sitten eteenpäin määräpaikkaa kohti.

Kuljimme halki ruohoittuneiden viljavainioiden, joilla käyskenteli laihoja, sodan rääkkäämiä hevosia, kylkiluut vanteina kuultaen nahan alta. Valkeita, autioita tehdasrakennuksia näkyi siellä täällä ja niiden yksinäiset piiput törröttivät kuin ristit unhoittuneella hautausmaalla. Vallatun seudun painostava erikoisleima oli kaikkialla havaittavissa, ilmassa tuntui kaamea hiljaisuus, kuten ukkossäällä jylinäin välillä. —

Meidän komppaniamme määräpaikkana oli Aa-joen varrella sijaitseva kartano nimeltään Tittelmünde. Seutu oli ihana. Suuret vaahterat ja varjoiset lehmukset loivat leppoisan siimeensä yli puutarhan hiekkateiden. Kaikkialla loisti kukkia, upeili tuuheita pensaita; olihan kesän kaunein aika, ja muutaman askeleen päässä vyörytteli Aa-joki vilpoisia laineitaan, joiden huuhdeltavaksi oli suloista heittäytyä.

Jo aikaisemmin oli Lockstedtista lähetetty joitakuita miehiä valmistamaan majapaikkoja, niinikään oli sotamarsalkka Hindenburgin luona käynyt muutamia jääkäreitä, näyttämässä tälle nerokkaalle päällikölle, jolla siihen aikaan oli itäinen rintama hallussaan, minkäkaltaisia poikia me olimme. Hän lienee ollut sangen tyytyväinen ja vakuutellut, että aikeemme Suomen suhteen kyllä onnistuvat.

Toisin oli kortteerimestarien laita. Ainakin meikäläinen hauptmanni haukkui heitä minkä suinkin taisi, sillä he olivat leväperäisesti järjestäneet asuntomme. Olihan tosin permannolle kyhätty eräänlaisia vuoteita, s.o. laudoilla ympäröityyn aitaukseen oli pantu vähän höylänlastuja, mutta siinä olikin kaikki. Kaikesta huolimatta olimme sangen tyytyväisiä päästyämme rasittavan matkan jälkeen levähtämään.

Tittelmünde, joka sijaitsi noin 25 kilometrin päässä varsinaisesta etulinjasta, oli tarkoitettu lepopaikaksi, jossa meidän tuli jonkun aikaa koota voimia ennen rintamalle lähtöä. Aivan joen partaalla olevaan päärakennukseen oli saksalainen upseeristo asettunut, suomalaiset zugführerit ja ryhmänjohtajat asuivat sitävastoin miehistön yhteydessä ja söivät samaa ruokaa kuin sekin. Elämämme oli vapaata ja ihanaa. Harjoiteltiin vain pari tuntia päivässä, seisten jollakin varjoisalla paikalla tai marssien kukkien kirjavoimia niittyjä pitkin. Ja kun hiki tuli, niin uimaan! Tämä oli toista kuin Lockstedtin polttavat nummet ja vedettömät vainiot. — Ennen pitkää olivat pojat jokivarrelta keksineet saunan, joka viipymättä laitettiin supisuomalaiseen kuntoon ja jossa tietenkin alituisesti kävi metakka ja vihdanläiske.

Mutta sangen pian alkoi nälkä meitä vaivata. Tosin oli leipä täällä paljoa parempaa kuin leirillä, sillä siihen ei ollut sekoitettu perunaa, mutta soppa oli sitä huonompaa ja annokset olivat kovin pieniä. Ei saanut mistään lisäkettä, kun ei täällä ollut saksalaisia kanttiineja, joista Lockstedtissa oli kerjätty. Mitauhun lähetettiin kyllä silloin tällöin ostomiehiä, jotka toivat keksiä, suklaata, marmelaadia ynnä muita herkkuja, mutta tavara oli kallista, ja vaikka nyt mobilisoituina saimmekin 53 penniä päivässä, ei varoja sittenkään ollut liikaa. Ensimäisen avun toi tuulimylly, joka seistä törrötti autiona vähän sivummalla; sen permannolta ja komeroista kaapivat pojat jauhoja, joista keitettiin oivaa velliä. Sitten keksittiin perunamaa, josta uutterasti kaivettiin ylivuotisia perunoita. Huonosti niitä löytyi ja paljon niissä oli aivan kelvottomia, mutta kun ne kuori, pisti keittoastiaan kiehumaan, sekoitti vahvasti suolaa ja rasvaa, mikäli sitä oli, syntyi siitä rokka, joka jääkärille kyllä veteli. Olihan se huvittava näky, kun vihreämekkoja hääräili tusinoittain pellolla tonkien ja etsien, toisten istuessa paperossi hampaissa pienten tulien ääressä, joita vilkutti kaikkialla, vesi suussa odotellen kalliin ja vaivantakaisen herkun kypsymistä.

Iltasin istuskeltiin puistossa, sääskiverkot kasvoilla, sillä itikoita ynisi täällä myriaadittain, tai käveltiin joen varrella suurten puiden pimennossa. Toiset juttelivat kotimaasta, toiset pelasivat korttia, muutamat taas lauloivat hiljaa ja uneksien, niin että sävel värjyi kuin kesä-illan kevyt auer, jonka laskeva aurinko suuteli purppuraan. Silloin tällöin jymähti kaukainen tykki tai hiipi korvaan etäisen lentokoneen surina kuin yökehrääjän viihdyttävä ääni rakkaan kotimaan metsistä.

* * * * *

Tittelmündessä olomme aikana teimme kaksi paraatia. Ensin tarkasti meitä rykmenttimme eversti, sitten kahdeksannen armeijan komentaja, kenraali von Below. Tämä iäkäs, harmaantunut soturi kulki rivi riviltä koko pataljoonan läpi, suunnaten jokaiseen mieheen erikseen tutkivan, kaikki huomaavan katseensa. Sitten piti hän meille puheen. Kokeneena sotilaana väitti hän jo silmistä näkevänsä, mihin kukin oli kykenevä ja sanoi uskovansa, että me kunnialla voimme suorittaa sen tehtävän, mikä meille oli uskottu. Saksalaiset eivät tahtoneet hukuttaa meidän pientä joukkoamme, siksi oli meille määrätty rintama-osa, joka oli sopimaton venäläisten hyökkäystarkoituksiin ja jolla palvellen tappiomme siis supistuisivat mahdollisimman pieniksi. — Senjälkeen riensimme kaunomarssissa hänen ohitseen. Kaikki onnistui erinomaisesti ja kiitoksillaan teki ylhäinen kenraali innostuvan majurimme perin iloiseksi.