Mieleeni on painunut, että juuri tässä tilaisuudessa näin ensi kerran lentokonetta ammuttavan. Se liiteli kuin hätääntynyt haukka taivaalla ja kaikkialla, joka puolella pöllähteli valkeita savuja kuin paperosseista. Shrapnellit ne olivat, jotka siellä korkeudessa sylkivät surmaansa, mutta pamahdukset kuuluivat tänne alas hiljaisina ja kovin kauan viipyen; sensijaan tulla hurisi joitakuita siruja aivan lähettyville.
2.
MARSSI RINTAMALLE.
Kesäkuun 12 päivänä, varhain aamulla tapahtui lähtö. Vallitsi tavaton helle. Vaikka matkaa oli vain noin 25 kilometriä, oli tie niin pehmeä ja pölyinen ja kuumuus niin sietämätön, etten vielä koskaan ollut nähnyt komppaniamme niin uupuvan. Parhaatkin marssijat horjuivat ja tuon tuostakin oli pysähdyttävä tiepuoleen lepäämään. Äänettömänä, päät kuukassa laahusti joukko eteenpäin, oudon punaisena, hien valuessa virtoina kasvoja pitkin.
Saavuimme vihdoin metsikköön, joka sijaitsi noin kolmen kilometrin päässä varsinaisesta etulinjasta, ja jossa meidän oli määrä yöpyä. Teltat tehtiin ja asetuttiin lepoon. Alussa tahtoi jano ahdistaa, sillä ankarasti oli kielletty juomasta mistään lähteistä tai lätäköistä. Näiden soisten seutujen vesi sisälsi nimittäin runsaasti taudin siemeniä, joten sitä ei saanut käyttää ennenkuin lääkäri oli sen tarkastanut. Ennen pitkää annettiin kuitenkin kenttäkeittiöstä teetä ja kiehutettua vettä pulloihin.
Jo tulla lennähti joku granaatti, vaikka tosin etäälle. Sitä tervehdittiin kuin uutta ystävää ainakin. Sitten alkoi vähitellen hämärtää. Vahdit asetettiin ja väsynyt miehistö vetäytyi telttoihin nukkumaan.
En saanut unta. Sijaltani saatoin nähdä nuotion, jonka levottomassa kajastuksessa vahtimiehen piirteet omituisesti synkkenivät ja kirkastuivat. Kummallista, viime vuonna olin helluntaina soudellut Annan kanssa tyynellä lammella, jonka rannalta kuului hanurin soitto ja ruisrääkän ääni, nyt makasin täällä vieraalla maalla jääkärin univormu päälläni, matkalla taisteluun… Zugführer H. asteli hitaasti nuotion ääreen, vaihtoi jonkun sanan vartion kera ja painui sitten pölkylle istumaan miettiväisenä tuleen tuijotellen. Ehkei hänkään voinut nukkua?… Mitä mahtoi ajatella korkeaotsainen mies? —
Aamulla pyyhälsi ensimäinen komppania ohitsemme peräti uupuneena ja hikisenä. Heidän johtajansa, hauptmanni Knaths oli arvatenkin humalapäissään lyönyt vedon marssittavansa komppanian jossain minimi-ajassa rintamalle. — Ja kun miehet nääntyneinä pääsivät perille, niin tämä arvon herra, huolimatta siitä, että hän ilmeisesti oli voitostaan hyvillään, haukkui pojat pahanpäiväisesti, koska nämä kehtasivat olla väsyksissä moisesta kävelymatkasta, kääntyi sitten poispäin ja nauroi salavihkaa.
Pian lähdimme mekin jälleen eteenpäin. Saavuttiin kapearaiteiselle kenttäradalle, jonka alkukohdasta oli enää parisen kilometriä etulinjaan. Vihdoin avartui eteemme toivoton, pensaita ja pieniä koivuja kasvava suo. Se oli niin vetinen, että kulku tapahtui erityisiä puupolkuja pitkin, jotka oli rakennettu siten, että kahden riu'un päälle oli poikittain naulattu pyöreitä puupalikoita ja nämä "tikapuut" kaadettu pukkien varaan. Kävipä aika kopina, kun raudoitetuilla saappailla asteli tällaisia teitä myöten.
Jo näkyi rintasuojus, valli. Juoksuhauta ei suolla tietenkään voinut tulla kysymykseen, oli vain kyhätty hirsistä seinämä, jonka vihollista kohti oleva puoli oli loivasti vahvistettu savella ja turpeilla. Pitkin matkaa kohosivat hiukan vallia korkeammalla asuinhuoneiden, "kämppien", nurmipeitteiset katot. Ja etäämpää, noin kilometrin päästä, häämötti ryssäin varustus.