HYÖKKÄYS.
Jo toinen päivä vaati uhrin: suomalainen Viljo Hyytinen ensimäisestä komppaniasta kaatui.
Oli ruuanhaku-aika. Rigalaiset patterit, jotka kyllä sijaitsivat kaukana — itse kaupunkiin oli kai noin kahden ja puolen peninkulman matka — singauttelivat joitakuita 21 sentimetrin granaattejaan kämppiämme kohti. Niiden tulon kuuli jo kaukaa, sillä ne putosivat korkealta. Ilma humisi kuin olisi juna kiitänyt etäällä, sitten kuului äkkinäinen hupsahdus, kun projektiili syöksyi suohon, sitten huumaava räjähdys, joka pani maan vapisemaan.
Täysinäinen astia kädessään palasi Hyytinen soppaa noutamasta, kun jälleen kuului lähestyvän hirviön tuttu humu.
— Maahan, Hyytinen, nyt tulee! kehoitti muuan sivummalla seisova ryhmänjohtaja, heittäytyen pitkäkseen.
Mutta H. ajatteli kai enemmän soppaansa, joka olisi saattanut kaatua ja jatkoi rauhallisena matkaansa. Jutkahti, räjähti, eikä aivan lähelläkään… H. vaipui tantereelle… Granaatin siru oli pyyhkäissyt pois toisen-olkapään.
— P—n ryssät, sammalsi hän vielä. Ja merkillistä, hän oli kaatunut niin, että soppa-astia yhä oli pystyssä. Sen huomattuaan kysyivät toverit, jotka tuota pikaa olivat kiiruhtaneet hänen ympärilleen.
— No, saiko Hyytinen soppaa?
Ei kysymyksessä ollut leikkiä, vaikka saattaa siltä kuulostaa. Pikemmin siinä piili kömpelö ja arkaileva myötätunnon ilmaus, kenties myöskin halu tietää, kykenikö haavoittunut enää puhumaan.
— No ei kun sai, kuului juro vastaus. Sitten H. nähtäväsi taintui.
Mutta vielä paareilla, kun häntä kannettiin pois, sammalsi hän: