— Otetaanpas se Jalin ballaadi: Oli kerran kaks' kuninkaan lasta, jotka lempivät toisiansa…
— Ei sitä osaa muut laulaakaan kuin Jali, arveli Setä.
— On se Jali kumma mies siitä, että se ymmärtää valita laulun hetken mukaan ja aina sillä on uusia. Työssä se laulaa työlauluja, iloisella päällä rekirenkutuksia, mutta tällaisella tuulella oltaessa se virittää hiljaisen kansanlaulun. Ääni pihisee kuin tuohikurkusta, mutta saapas vain siihen eri maun ja värin…
Jo alkoi yksi ja toinen kuorsata. Romaaninlukijat sammuttivat kynttilänsä. Joku silloin tällöin sanoi vierustoverilleen jotakin, jotakin ykskaikkista, mitätöntä, mistä kuitenkin selvästi kuvastui vallitsevan mielialan uupunut ykstoikkoisuus. Sitten raskasta hengitystä yhä useammassa kohden, käännähdyksiä, köhähtelyjä. Muutaman sauhusta kiusaantuneen sääsken kärsimätöntä ininää… Jukolan jääkäriperhe oli vaipunut unen onneen…
Heräsin hirmuiseen kolinaan ja kavahdin istualleni. Pöydälle oli sytytetty kynttilä, joku pilkkoi kamiinaan puita täydellä höyryllä. Hieroin silmiäni: Jalihan se oli, tietysti. Hyvin käsittäen aiheuttamansa häiriön, jatkoi hän sivulleen katsahtamatta työtään. Yhä useampi oli kohonnut istumaan, kuului jo murinaakin, mutta Tekijä-Eekan varoittava nyhkäisy kulki miehestä mieheen ja hiljaa vaipuivat pojat takaisin vuoteille. Yörauhan rikkoja asetti keitto-astiansa tulelle, kaatoi jotakin hyvin itsetietoisen näköisenä valkeasta kangaspussista pataansa ja asettui penkille istumaan aivan kuin omissa oloissaan puuhaillen. "Näepäs", ajattelin, "on kai juupeli jostakin käsittänyt ryynejä ja tekee puuroa." Tiesin, että moni muu silmäpari seurasi uteliaana Jalin toimituksia; mutta parasta oli antaa hänen olla mitään aavistamatta, muuten jatkuisi kolina ties kuinka kauan…
Kamiina humisi hiljaa tulen leimutessa sen sisällä. Vesi porisi rattoisasti. Mies istui kyyristyneenä penkillä, käsin poskeen ja kyynärpäin polveen nojaten; kamiinan halkeamista välähtelevä valo kiidätti omituisia varjoja yli hänen kasvojensa; märkäkin näkyi olevan poika. — Alkoi kuulua hiljainen, ihmeen pehmeä ja surunvoittoinen sävel, merimieslaulu:
Lontoossa yksinäni katuja kuljeksin. Silloin sievän ostran-tytön siellä tapasin. Sen siniset silmät on mielessäni ain', kun ostran-tyttö tarjos mulle ostraliaa.
Vai niin, taas uusi, ajattelin itsekseni.
Porstuasta vasemmalle meitä käskettiin,
Ostran-tytön kamariin, sievän ja kaunihin.
Iloa ja riemua me siellä nautittiin,
kun ostran-tyttö tarjos mulle
ostraliaa.
Hetken aikaa puhalteli laulaja tulta. Yhä useampi oli kohonnut istuvilleen.