— Ei nuo vietävän itikat välitä tupakastakaan, ja sääski verkosta ei ole mitään apua, virkkoi joku kärsimättömänä.
— Jado, vieläkö sinulla on niitä katajia? Polttaisit vähän.
— Ja då! Se on justiinsa meininki, vastasi puhuteltu.
Ennen pitkää täytti kämpän sakea katajasauhu ja itikoita pakeni oven täydeltä. Pojat yskivät ja painoivat kasvojaan filtteihin, mutta pian oli rauha jälleen palannut ja äskeinen, painostava hiljaisuus vallitsi. Vain pokeri-sakin iloisemmat huudahdukset kuuluivat silloin tällöin.
— Vieläkö te pojat muistatte, millä mielellä sitä lähdettiin Lockstedtista — alkoi isä V. tuokion kuluttua. Kuinka sitä uhoiltiin ja innostuttiin, annettiin ryssää päihin ja luultiin varmasti jo syksyksi oltavan Suomessa. Minäkin olin saada sakin hivutuksen, kun uskalsin väittää, että ryssällä on hyvä tykistö ja että matka Pietariin ei olekaan mikään leikin asia. No niin, tässä sitä nyt norkoillaan.
Tämä isä V. oli ihmeen terävämuistinen, itseoppinut kansanmies, ehtinyt olla jo naimisissa, ja tulla isäksi. Ei ollut sitä paikkaa Suomessa, jossa hän ei olisi käynyt. Hän osasi väitellä mistä asiasta tahansa, puhui loistavasti, sosialisti-agitaattorin kiihoittavaan malliin, mutta oli kuten hekin epäloogillinen ja ahdistettuna hyppäsi "yli aidan", siirtyi toisiin seikkoihin.
— Alkakaa nyt taas siitä vätystää! huudahti Kustu. — Laulakaa ennemmin. Jali, laula!
— Jalihan on vahdissa, hyvä mies!… Ehkä isä V. kertoo meille sen Turun papin hautapuheen. Mitenkäs se olikaan: Ahdistuksest elon tään, nuor' vaimo maahan peitetään, mies, siihen syypää, kylmänä ja tunnotoinna, vain päälle katsoo…
— Mitä sinä Eeka taas irvistelet. Lauletaan nyt tosiaan.
Alkua tapailtiin hetkinen. Sitten värähteli savuisessa kämpässä hiljainen, matala laulu. Toisinaan se pyrki ripeämmäksi, iloisempaan äänilajiin. Mutta hetki ei ollut isänmaallisille eikä rekilauluille sopiva; mieliala oli painuksissa, laulu taukosi, joku enää yksinään hyräili vienoa, sanatonta säveltä.