— Ja sataakin vielä, valitteli Tekijä-Eeka, irvihammas.
Jo oikaisi Jali mahtipontisesti vartalonsa.
— Välipä sillä, kun isänmaan onni on kysymyksessä. Te makaatte, minä valvon.
Kämpässä naurettiin.
— Se oli Jalia se, arveli Kustu.
Oli syöty niukka illallinen. Yhä useampi alkoi kömpiä makuusijalleen. Joku kaivoi kynttilänpätkän tornisteristaan, sytytti sen, sillä kämppä oli pimeä, ja ryhtyi lukemaan. Ilmassa leijaili sauhua, vuoteilta hehkui paperosseja. Silloin tällöin kuului joku lause, katkonainen, ikäänkuin uupunut ajatus, siihen sammunut vastaus. Sitten oli taas pitkän aikaa hiljaista.
— Minäpä näin Pahkajärven viime yönä unissani… lieneekö minun vuoroni ensikerralla, sanoi Frekke hiljaa.
Tämä Pahkajärvi, joukkueemme nuorin mies, oli hiljattain kaatunut, ensimäisenä komppaniastaan. Päivällisunta maatessaan oli hän saanut katon läpi tulleen pommin suoraan päähänsä.
— Olin suuressa huoneessa — jatkoi kertoja — oli siellä paljon muitakin, kun P. astui sisään. "Kah, Pahkajärvi. Terve, terve! Mitäs sinulle kuuluu?" kysäisin, mutta ei hän siihen vastannut. "No joko se on ensi kerralla minun vuoroni?" jatkoin kuin leikilläni. "Hm", sanoi hän siihen ja katsoi niin kummasti.
Kukaan ei puhunut pitkään aikaan, kuului vain sääskien ininä.