ILTA JUKOLASSA.
Päivän työ oli päättynyt.
Verannan pöydän ääressä pelasi n.s. ruotsalainen sakki pokeria; siihen kuului kämpän vanhin, ryhmänjohtaja Hg., hyväntahtoinen, hajamielinen, kirjallisuuteen viehättynyt nuorukainen, joka aikomaan oli viettänyt iloisia päiviä Helsingissä, mutta oli täällä laihtunut, painunut umpimieliseksi, ja mieluummin makaili mietiskellen ja paperossia poltellen vuoteellaan, kuin antautui tyhjään keskusteluun. Hänen hajamielisyytensä ja myöskin huonon paikallisvaistonsa syyksi on kai laskettava se harvinainen Odysseija, joka tuli hänen osakseen. Eräällä patrulliretkellä hän nimittäin eksyi tovereistaan, harhautui Missen ryssän-puoliselle rannalle, ui moneen kertaan yli joen, oli joutua vangiksi, mutta älysi jättää kiväärinsä päälle-hiipiviin ryssiin suunnattuna erääseen pensaaseen ja pakeni itse veteen, lopulta nääntyi, riisuutui aivan paitasilleen, kulki jo kerran kädet ylhäällä ryssän varustuksia kohti, mutta äkkäsi kuitenkin viime tingassa erehdyksensä ja pääsi peräytymään; vihdoin, seuraavana päivänä, hänet löydettiin väsymyksestä puolikuolleena kokonaan toisen komppanian alueelta. [Katso lähemmin Suomen Jääkärit ss. 130-134. Tekijän huom.] — Toiset peliseuraan kuuluvat olivat ylioppilas W., luonteeltaan hieno ja aristokraattinen; nuori, reipas, hieman lapsellinen H—s, sekä sydämellinen, tyyni ja rohkea polyteekkari H., toinen niistä, joiden kanssa olin matkustanut Suomesta.
Muutamat puhdistivat kivääreitään. Kiusaavan rauhallinen J—s, rannikkoruotsalainen Vaasan seutuvilta, joka ei lainkaan osannut suomea, pureskeli leipäpalaansa niin hitaasti kuin märehtivä härkä; yhtä hidas oli hän kuulien vinkuessakin. Apuryhmänjohtaja S. näppärä, käytännöllinen, aina touhuava mies, naulaili itselleen kaappia; häntä sanottiin Jadoksi, koska hän kysyttäessä aina vastasi umpiruotsalaiseen tapaan: "Ja då."
Sisällä, kamiinan ääressä, keittivät Setä ja Pala jänkkiä. Tekijä-Eeka lojui vuoteellaan, pitkä naama vain paistoi kalpeana hämärästä, ja huuteli poikia hoidolle. Isä V. ja hänen ainainen ystävänsä Frekke supisivat jotakin keskenään; heillä oli käynnissä kauppa saksalaisten kanssa, joilta he saivat ostetuksi yhtä ja toista hyvää, vieläpä rommiakin pari kertaa.
— No nyt on kumma. Haitari-Jali putsaa kivääriään, kuului nuoren, innostuvan Kustun ääni yli muiden.
— No Jali, no Jali, tarrautui siihen heti Tekijä-Eeka, kämpän irvihammas. Hän oli muuten humoristisen itsekäs sota-oloissa. Mitä tahansa löytyikin, niin Eeka karkasi heti esiin, sanoen naukuvalla äänellä: "Se on mii-nun." Eikä sattunut koskaan, ettei hänellä olisi ollut parasta makuupaikkaa.
— Mihinkäs se Jali lähtee niin touhuissaan? yhtyi ylioppilas R:kin joukkoon.
Tämä Jali se oli kumma kymmenniekka, lukenut aika paljon, osasi soittaa viuluja ja haitareita, teki korttikonsteja kuin silmänkääntäjä, rustaili runoja, mutta oli ennen kaikkea tunnettu loppumattomista lauluistaan. Hän oli kumaraharteinen, lihava jässikkä, joka pulleilla sormillaan kätevästi napsutteli polkantahtia; työhön mentäessä hän aina nurisi: "minä en voi käsittää", ja oli paljon muutakin jota hän "ei voinut käsittää." Velvollisuutensa hän kuitenkin täytti kunnolleen, vaikka ei sitä kukaan tahtonut uskoa, ja oli kuulasateessa siitä hauska toveri, että hän aina vakuutti: "ei ne meitä ammu." — Vastaamatta hän jatkoi työtään.
— Eikös se ollut Jali, joka meidän kämpästä joutui horhpostiin (kuulovartioon), tuumaili Setä yksikantaan, suu jänkkiä täynnä.