Viivyin täällä kaikkiaan parin viikon ajan. Kun syömisestä ei juuri tullut mitään, vähenivät voimat tavattomasti ja ruumis laihtui. Saniteetti-vääpeliltä, jonka tuttavaksi olin päässyt, kerjäsin ylimääräisiä opiumi-annoksia, ja makasin monet ajat kuin humalainen, sairaan vaihtelevia unia nähden.
Eräänä päivänä — olin silloin jo toipumaan käsin — kun loikoilin auringonpaisteessa nurmikolla filtti allani, alkoi kuulua tahdikasta askelten töminää ja metsän takaa tuli näkyviin jääkärikolonna. Se oli pionierikomppania, joka palasi kotiin Schmardenin taistelusta.
Tämä työkomppania oli kaiken aikaa majaillut varsinaisen rintaman takana, toisessa linjassa — heidän asuntonsa olivat muuten vallan lähellä sairaalaa — käyden vain töissä meidän alueellamme. Mutta ehkäpä oli tahdottu koettaa heidänkin sotakuntoaan, koska heidät oli viety taisteluun, varsinaiseen hyökkäykseen oikein. Schmardenin kylän luona olivat ryssät tehneet itselleen etuvarustuksen, joka alkoi käydä saksalaisille haitalliseksi ja joka siitä syystä oli hävitettävä. Tämä hävitystyö oli uskottu ensimäiselle preussilaiselle jääkäripataljoonalle, jota auttamaan vietiin meikäläiset pionierit.
Mainittu pataljoona teki silloin 42:ta hyökkäystään ja itsestään on selvää, että saksalaiset veteraanit suhtautuivat hieman epäilevästi ja pilkallisesti napamaan hiljaisiin poikiin. Mutta kun lähtökäsky annettiin, näyttivät nämä hitaat miehet, että he osaavat liikkuakin. Tuulispäänä he syöksyivät eteenpäin, johtajanaan hauptzugführer J., ja kun viestejä vietiin taistelun kulusta, sanottiin aina: suomalaiset ovat siellä ja siellä, suomalaiset ovat jo niin ja niin pitkällä. Granaatteja lensi kuin hornan tuutista, kuularuiskujen luotisade ihan pimensi ilman, mutta aina olivat meikäläiset etunenässä. Ja se oli heille onneksi, sillä, kuten tavallista, vihollinen ampui yli. Perässätulevia kaatui kuin luokoa, mutta suomalaiseen ei ryssän luoti tohtinut kajota.
Jo päästiin määränpäähän. Piikkilangat leikattiin poikki, otettiin vankeja, toisia surmattiin, etuvarustus vallattiin ja hävitettiin, ja sitten peräännyttiin määräyksen mukaisesti takaisin. — Koko loppu-yön pommitti ryssä omaa varustustaan, jossa ei enää ollut ketään.
Ja kyllä nyt saksalaiset jääkärit ja vanhat verihurtat katselivat toisin silmin pohjolan tyyniä ja harvasanaisia poikia. Heille hurrattiin, käsiä puristettiin, tarjottiin voileipiä, paperosseja, kaikkea sitä hyvää, mitä sotilas voi toiselle antaa, ja puhuteltaessa sanottiin vain "veli, veli". Prikaatin päällikkö kiitti heitä lämpimin sanoin, valittaen sitä, ettei hänellä ollut iloa johtaa heitä useammissa taisteluissa.
Eivätkä meikäläiset menettäneet kuin yhden miehen. Useita kyllä sen lisäksi haavoittui ja muuan harhaili kauan aikaa ryssän puolella, mutta pääsi kuitenkin takaisin. Se aivan poikkeuksellinen onni, joka meitä koko rintamalla-olomme ajan suosi, oli tälläkin kertaa varjellut poikiaan.
Osaltaan on tämäkin taistelu aiheuttanut sen, että myöhempinä aikoina, kun meitä monesti — eikä syyttä — moitittiin, kun meille pidettiin suoranaisia haukkumasaarnoja, niin aina muistettiin vikojemme luetteloon lisätä:
— Pelkureiksi ei teitä kylläkään kukaan voi sanoa. [Katso V.E. Tuompon oivallista kuvausta Schmardenin taistelusta. Suomen Jääkärit ss. 135-142. Tekijän huom.]
8.