Verannalle oli tehty jonkinlainen pukkisänky, johon koetin asettua pitkäkseen, mutta heti alkoivat poltteet uudestaan ja kesti tuokion, ennenkuin jälleen löysin sopivan käppyräisen asennon.
Aamu yhä vaaleni; alkoi kuulua hälinää, ääniä. Jo tuotiin kahvi, koska radalta kuului vaunujen jyrinää. Kämpästä pöllähti unenpöpperöisiä miehiä verannalle yksi toisensa jälkeen. Tupa- ja vesipoika lähtivät kahvia noutamaan, toiset rupesivat riisumaan vaatteitaan.
Meidän täytyi nimittäin aina maata täysissä pukimissa, saappaat jalassa, tornisteri pään alla, vieläpä kiusallinen patruunavyökin päällä, solki siitä kuitenkin sai olla auki. Yritettiinhän määräystä toisinaan rikkoa, mutta hauptmanni teki öisin tarkastuksia ja armias taivas, jos hän tapasi jonkun, jolla esim. ei ollut saappaat jalassa. Aamuisin sitten, ennen töihin lähtöä riisuttiin ryysyjä vähemmäksi ja yritettiin peseytyä. Meillä, väljässä Jukolassa, oli sentään onneksi riittävästi ilmaa, joka hatarien seinien läpi pääsi vaihtumaan. Toisin niissä kämpissä, jotka olivat yltympäri vuoratut mullalla. Kun aamulla tempasi oven auki, oli lentää seljälleen, niin paksu ja voimakas virta syöksähti sieltä kasvoille. Sanomattakin on selvää, että tämä kostea kaasu sisälsi erinäisiä tuoksuja, ihmetellä vain täytyi, kuinka miehet pysyivät terveinä.
— Ollapa nyt kotona ja lähteä kalaan tällaisena aamuna! huudahti "Setä", aina tyytyväinen Kuopion poika, kaataessaan kahvia keittoastian kanteen. Tämä kahvi oli tietenkin ohrakahvin kaltaista, mistä lie keitettyä, ja sitä juotiin mustana, useimmiten ilman sokeria, leipäpalan paineeksi.
— Tai heinään, innostui Kustu, nuori oululainen ylioppilas.
Joku kyseli minun vointiani. Isä V., turkulainen leipuri ja itse-oppinut, loistava puhuja ja maailmaakokenut veitikka, joka oli jo ehtinyt yli kolmenkymmenen, seisoi verannan penkillä paita kädessä, aamuauringon suloisessa paisteessa noukkien elättejään jaloittelemaan, ja täyttä kurkkua laulaen:
Onko helmiä kirkkaita kruunussasi, kun on päättynyt taistelu tää?…
* * * * *
Kun klo 8 aikana kävin lääkärissä, selitti hän minussa olevan punataudin. Minut määrättiin revierstubeen, jonkinmoiseen kenttäsairaalaan, joka sijaitsi rintaman takana, lähellä edellämainittua kolmannen komppanian keittiötä, noin kahden kilometrin päässä. Mukaan tuli ottaa keitto-astia ja filtit, mutta monen monta kertaa sain levätä tiepuolessa, ennenkuin tuo mitätön matka oli suoritettu.
Sairaala oli perin siisti, pyöreistä kuusista tehty kämppä, omien pionieeriemme kyhäämä. Se sijaitsi kuivalla paikalla männikössä, oli vielä keskeneräinen, mutta hyvin siellä jo tultiin toimeen. Kymmenkunta poikaa lojui vuoteillaan, mikä missäkin taudissa; eräällä oli suuria rupia, jotka suovesi oli synnyttänyt, muutamat sairastivat kuumetta, mutta useimmissa oli sama vatsanpoltto kuin minussakin. Sairaalahan oli oikeastaan vain paikka, jossa annettiin ensi apu, sidottiin haavoittuneet j.n.e. Meitä punatautisia täällä vain jonkun aikaa tutkittiin, ja jos tauti alkoi tulla vaikeammaksi, lähetettiin potilas varsinaiseen sairaalaan. Lääkkeenä käytettiin etupäässä opiumia.