Niin, sitä oli nälkä. Ei voi väittää, ettemme rintamalla saaneet ruokaa riittämään asti, milloin olot olivat säännölliset. Olipa sitä jäämäänkin. Mutta sittenkin, vaikka oli syönyt kyllikseen ryynisoppaa, jossa oli sitkeitä lihanpalasia seassa, tai hedelmäkeittoa, jossa vilisi matoja, kun vain ajatteli kotia, vaikkapa maalaistorpan yksinkertaista läskipannua ja perunakuppia asiaankuuluvine piimätuoppineen, niin vesi herahti kielelle syömästä päästyäkin. Täytyy ymmärtää, mitä tällainen hivuttava nälkä oli. Se ei ollut suinkaan samaa, kuin parin kolmen päivän ravinnotta oleminen, sillä nythän tunsi kylläinen mies nälkää ja sen laatu oli paljoa tuskallisempaa. —
Tapahtui vielä muutakin samalla kertaa. Muuan saksalainen luutnantti otti maasta shrapnellin kuoren, piti sitä korkealla ilmassa ja huusi:
— Tämä on Helsingin tuotteita pojat! En tiedä, tokko sitä toiset huomasivatkaan, heillähän oli soppansa, mutta minä, joka en voinut syödä, mietiskelin asiaa pitkän aikaa. Vai niin. Kotimaassa meille valmistettiin kuolemaa. Kyllähän sen ymmärsi, pakko oli pakkoa, mutta sittenkin tuntui pahalta…
Iltapäivällä yritin vielä olla työssä, mutta kovin olin haluton ja voimaton. Päätä pakotti vihlauksittain ja kovemmin ponnistaessa ruumis vapisi. Kun vihdoin päästiin kämppään, paneusin levolle ja vaivuin miltei heti rauhattomaan uneen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin heräsin niin tuskalliseen vatsanpeitteeseen, että olin ääneen valittaa. Vääntelehdin vuoteessa, juoksin ulkona ja kun osasin ottaa sopivan kokoonkäpristyneen asennon, hellitti tuska hetkiseksi. Mutta juuri kun olin uudelleen nukkua, alkoi sama leikki jälleen.
Asetuin verannan penkille, polvet vedettyinä leuan alle, kädet ristissä säärien ympäri ja filtti harteilla. Siinä oli minun hyvä olla. —
Kesäyö, sama lämmin, hiljainen, itsestään loistava kuin kotona, kaukaisessa pohjolassa. Eikä kuitenkaan niin ihmeellinen, valkea ja puhdas kuin siellä. Suon usvat keinuivat rauhattomina kuin noidan huntu; paikoittain ne peittivät koivuviidakon loihdullaan ja mielikuvitus loi näköpiiriin outoja olentoja, kalliolinnoja, peikkoja. Oli hiljaista, vain yön hiljentyneitä ääniä kuului. Joku yksinäinen kiväärinlaukaus kantausi korviin keveänä napsahduksena; toisinaan etäinen tykki jylisi vaimentuneena kuin pakeneva ukkonen… Ihmeellistä oli täällä istua, vieraassa, kaukaisessa maassa, keskellä sodan kesäöistä unta, joka milloin tahansa saattoi häiriintyä ja muuttua murhan melskeeksi…
Vaivuin sairaan herkkiin haaveisiin. Lukemattomia kotoisia kuvia kulki editseni. Sitten muistin kirjettä, jonka vastikään olin saanut, saanut Annalta… Miksi niin valittaa? Miksi luulla elämää mahdottomaksi ilman minua… minua? Ja ennen kaikkea, miksi sitä minulle niin intohimoisesti sanoa, yrittämättäkään alistua, ikäänkuin syyttäen? Se vain koski, apuahan ei siitä ollut… Johduin miettimään, oliko oikein sotilaan kirjoittaa kotiin, varsinkin näin kaukaa. Sinä hetkenä, jolloin kirje saapui, repeytyivät vain vanhat haavat ja kaipuu kasvoi kahdenkertaiseksi — ja sinä hetkenä saattoi kirjoittaja jo olla kylmä. Paras vaieta, totuttaa omaiset vähitellen siihen että on poissa, tietymättömissä. Toivo kyllä lievensi epätietoisuudesta johtunutta surua, toivo ja tottumus — ja sitten olisi kuolinsanoma helppo ottaa vastaan, se tulisi vain kuin piste lauseen perään, enää suuremmin järkyttämättä…
Heräsin siihen, että lähettyviltä kuului veden molskinaa aivankuin olisi joku suurin saappain kävellä tarponut suossa. Selvästi se tuli minua kohti. Muistin, että näinä päivinä oli jostakin vankileiristä päässyt karkuun parikymmentä ryssää, ja että rintamalle oli lähetetty kehoitus pitämään silmällä, aikoivatko he yrittää yli, kotipuolelleen. Odotin mielenkiinnolla… Kauris, ruskeanharmaa metsäneläjä se vain oli, joka tulla koikkelehti aivan lähelleni. Se pysähtyi, vainusi herkillä sieraimillaan ja katseli pelokkaasti kauniilla silmillään. Sitten se painui kiireesti tiheikköön… Merkillistä, jos olisin ollut terve, olisin viipymättä, siepannut kiväärin ja yrittänyt antaa sille lyijyä otsaan, mutta nyt, sairaana, olin kovin hentomielinen. Varoin liikahtamasta, etten olisi sitä säikyttänyt, mielelläni olisin silittänyt sen päätä, kenties jutellut sille, turhia sanoja, joilla olisi ollut kaipuun siivet…
Näitä kauriita, joita siellä oli melko runsaasti, me tavallisesti ankarasti vainosimme. Toisinaan saimmekin jonkun kaadetuksi ja silloin tietysti valmistettiin herkku-ateria sen kämpän miehille, jonka perhekunnan jäsen otuksen oli ampunut. Samaan tapaan me ahdistelimme kurkia ja hanhia, joita tuon tuostakin lenteli suurissa parvissa kohdallamme. Sattuipa vaan tuollainen parvi kulkemaan rintamalinjan suuntaan, heti syttyi kuin täysi sota. Sekä meidän, että ryssäin puolelta ammuttiin, huolimatta siitä, että se oikeastaan oli kiellettyä, ja milloin saalis osui putoamaan puolueettomalle alueelle, rintamavarustusten väliin, syntyi sen noutamisesta hengenvaarallinen kilpailu. Meidän, nälkäisten "leipäjääkärien" puolelle taisivat useimmat paistit kuitenkin kulkeutua.
Jo nousi aurinko. Pikkulintuset alkoivat tirskua. Usvat saivat purppurahohteen ja häälyivät aamun vienossa henkäilyssä. Puolapuukäytävällä kopisi yksinäiset askeleet; yövuorossa oleva ryhmänjohtaja riensi varmaankin vaihtamaan vahteja.