— Mitä sinä keität Jali?… Puuroa? Tekijä-Eeka kopeloi jo lusikkaansa, ja aina kohtelias ja hyvänluontoinen Kustu kysäsi:
— Saako sitä maistaa?
Ja pian istui Haitari-Jalin ympärillä rykelmä poikia, ja keittoastiaan painui kerrallaan niin monta lusikkaa kuin suinkin sopi.
9.
MUUTTO.
Eräänä päivänä elokuun lopulla tuli aivan äkkiarvaamatta määräys, että kaikkien piti olla yöllä lähtövalmiina. Syntyi kiireellistä touhua, tornistereita pakattiin, jaettiin uusia rautaisia annoksia, mutta mitään tarkempia selityksiä ei annettu. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin oli matka. Toiset väittivät, että meidät viedään suureen hyökkäykseen, toiset olivat tietävinään, että meidät siirrettäisiin jonnekin rintaman taakse lepäämään ja toipumaan siitä heikkoudesta, jonka nykyinen epäterveellinen asemamme oli aiheuttanut. Viimemainittuun suuntaan olivat jo aikaisemmatkin huhut viitanneet. Oma lääkärimme oli kuuleman mukaan noussut kapinoimaan, syyttäen saksalaisia siitä, että he antoivat meidän menehtyä tälle toivottomalle suolle ja numeroilla osoittaen sairaustapausten lisääntymistä vaatinut meille siirtoa.
Meitä ei kovinkaan huolestuttanut päämäärä. Kunhan vain saimme jättää tämän sumuisen ja myrkyllisen Misse-joen laakson, kunhan vain pääsimme liikkeelle, kokemaan jotakin uutta, se oli pääasia, ja iloisin mielin me valmistausimme matkalle.
Vaikka yö oli pimeä, kuljimme vain ryhmä kerrallaan kenttärataa pitkin kokoontumispaikalle. Sateen lokaiseksi pieksämällä tiellä taivalsi vastaamme se joukko-osasto, joka asettui meidän entisiin asemiimme. Kesti kauan, ennenkuin pataljoona ehti kokoontua; sitten lähdimme eteenpäin, täysinäiset taakat selässä taas pitkästä aikaa.
Missään maailmassa ei liene lokaa niin paljon kuin Kuurinmaalla. Vaikka tie oli kauttaaltaan laskettu pyöreillä puilla, niin että sillä kuivana aikana käveli kuin sillalla, tunkeusi kura puitten rakosista päällimmäiseksi, hyllyen sitkeänä kuin valmiiksi vatkattu muurisavi, takertuen saappaihin ja tavattomasti rasittaen marssia. Pimein osa yöstä täytyikin meidän sen vuoksi pysyä aivan paikoillamme. Olihan sekin omituista värjöttämistä, kun tornisterien päällä istuen odotimme aamua. Muutamat torkkuivat, useat söivät, hehkuvia paperossin päitä kiilui siellä täällä, joskus matala laulu hiljaa väreili…
Taivalta tehtiin sinä päivänä kuitenkin aika runsaasti. Aloimme päästä kuivemmille maille ja vasta täällä saimme oikean käsityksen näiden seutujen kesästä. Varsinkin ensimäinen yöpaikkamme oli kovin kauniin luonnon ympäröimä. Oli puistoa, kirkasvetinen puro, kukkia. Selkeästi on mieleeni jäänyt kuitenkin vain omenapuut, joille me — huolimatta hauptmannin kiellosta — osotimme nälkäisen ihailua syömällä raakaleet suihimme.