Osittain jalan, osittain junalla kulkien saavuttiin vihdoin pieneen, idyllimäiseen Tuckumin kaupunkiin, jossa Gastinnitsa Riga, autio, sodan raiskaama ravintola, sai tarjota meille suojansa yöksi. Oltiin siis kaupungissa taas, kerrankin. Kovin suurta iloa ei siitä kuitenkaan ollut, sillä ainoastaan harvat ja valitut saivat mennä ulos, toisten täytyi tyytyä remuamaan sisällä. Monenmoisia herkkuja saatiin sentään ostetuksi, jopa viiniäkin ja ennen kaikkea, kolmen kuukauden erakko-elämän jälkeen näkivät pojat naisia. Oli jotakin kummallista heidän silmissään, kun he seurasivat esimerkiksi myyjättärien liikkeitä, jotakin, josta vielä kuvastui kuolon näytelmät omituisena pistävänä terävyytenä, mutta samalla jotakin muuta.
Seuraavana päivänä marssittiin noin 15 kilometriä kaunista tietä pitkin, jonka kahden puolen avartuvat maisemat suuresti muistuttivat kotoisia seutuja. Niin saavuimme määräpaikkaan Kneissin kylään, joka sijaitsi noin kuuden kilometrin päässä rintamalinjan pohjoisimmasta osasta, Riianlahden rannalla.
IV.
RIIANLAHDEN RANNALLA.
1.
KNEISSIN KYLÄSSÄ.
Kylä oli miellyttävä ja kotoinen; se sijaitsi kuivalla kunnaalla aivan rannassa. Meren raittiit, suolaiset tuulet kulkivat sen ylitse; matalien talojen pihamailla kasvoi omenapuita ja marjapensaita; siellä täällä näki kyökkipuutarhan, josta vielä saattoi löytää kaalia, kurkkuja, punajuuria. Lukuisia, valtavia honkia oli ennen humissut kylän tanhualla, mutta nyt ne oli kaikki sahattu poikki, ties mistä syystä, ehkäpä vaikeuttaakseen laivatykkien tähtäimen asettamista. Muutamia taloja oli raunioina ja järjestään kaikki olivat asukkaita vailla; niissä majaili vain sotilaita; ennen ne luullakseni olivat kattojensa suojiin kätkeneet lukuisia onnellisia kesävieraita.
Tähän viihdyttävään kylään saimme pariksi viikoksi pysähtyä lepäilemään. Olomme muistutti suuresti Tittelmünden aikoja. Kuten siellä, niin täälläkin, saimme uida, mutta nyt meressä, suurissa, vihertävissä aalloissa, jotka tulivat kaukaa, kenties kotoa. Sitäpaitsi ryhdyimme kalastamaan. Kustakin komppaniasta valittiin erikoiset kalamiehet, jotka jäivät harjoittamaan tointaan vielä senkin jälkeen, kun me muut siirryimme rintamalle, ja vaikkei saalis ollutkaan kovin runsas, oli se sitä maukkaampi.
Tietysti heti alussa panimme saunan kuntoon. Ja sattuipa mukavasti: saimme viekoteltua erään saksalaisen löylyyn, koettamaan suomalaista kylpyä. Mutta hullusti kävi. Vaikka kuumuus oli vielä varsin siedettävä — lujanpuoleisesti oli kyllä vettä kiukaaseen heitetty — pyörtyä kupsahti muukalainen kuin kana ja toivuttuaan vannoi sydämensä pohjasta ensimäisen ja viimeisen kerran ryhtyneensä hullujen peliin. Samalla kertaa sattui toinenkin hauska juttu. Minä olin tornisterissa säilyttänyt hienoa, kotoatuotua, lumivalkoista paitaa kuin aarretta ikään. Kuinka olikaan, pisti päähäni panna se nyt päälleni. Se hohti kuin pohjolan hanget. Jääkäreitä pyöri lähettyvilläni kuin kärpäsiä tulen ympärillä, mikä ääneen kummeksuen, mikä vaieten ja outo kaipuu katseessa osoittaen ihailuaan. Kun paitahihasillani vaelsin sisään hitaasti ja itsetietoisena, niin zugführerimmekin oikein kääntyi perähäni katsomaan. —
* * * * *