— Ota sääskiverkkosi ja seuraa minua.

Minä työtä käskettyä ja niin lähdettiin hyvää kyytiä painumaan poikki kangasmaan. Noin puolisen kilometriä kuljettuamme avartui eteemme laajoja peltoja ja niittyjä; niistä oli suuri osa ruohottunutta ja tallattua, mutta toisin paikoin huomasi selviä viljelyksen merkkejä. Etäämpää näkyi Dumben kylä rikki-ammuttuine taloineen, joiden rakennustyyli suuresti muistutti kotoisia oloja, sekä osa rintavarustusta. Sivummalla olevia rakennuksia ympäröi vehmas omenapuutiheikkö, ja ne näyttivät kodikkailta ja hyvin hoidetuilta, vaikka niissä majailikin vain sotilaita. —

Toverini painui kuin tuulispää rinnettä alas pellolle, missä jo ennestään melkoinen joukko vihreätakkeja hiki hatussa väänsi ja tonki, etsiessään perunoita. Ja nyt niitä löytyi kuin perunamaasta ainakin. Olihan tosin yritelty kaivaa jo Kneississäkin, mutta saalis oli ollut liian niukka. Sääskiverkkoa, jota niin salaperäisellä tavalla oli kehoitettu ottamaan mukaan, käytettiin paremman puutteessa säkkinä, ja hyvinpä sen venyvään syvyyteen mahtuikin kolme neljä keittoa.

Oli siinä riemua, työniloa, huolettomuutta! Jo huomaa ryssäkin tähystyspaikaltaan, koska tuiskahuttaa sekaan sihahtavan shrapnellin. Viheriätakkiset pyrähtävät hajalleen kuin pyyparvi, mutta ennen pitkää jatkuu kaivaminen yhtä vilkkaasti. —

Illalla tarjosi Latshe-noro hauskan näyn. Kun korkeat kunnaat ja metsä kutakuinkin peittivät olinpaikkamme vihollisen vaanivilta silmiltä, uskalsimme sytyttää pieniä nuotioita. Pimenevässä syysillassa makasi niiden ympärillä iloisesti rupattelevia poikia, jotka tarkkaavasti seurasivat kiehumassa olevain perunain kodikasta ropotusta. Eräät valmistelivat jo kastiketta: keitto-astian kanteen murennettiin hieman leipää, sekaan pantiin schmalzia ja suolaa — muutamat olivat saaneet sipuliakin käsiinsä — seos käristettiin tulella, kaadettiin vähän vettä päälle, kiehautettiin, ja niin oli "soosi" valmista. Toisinaan, makeanleivän päivinä, kun rasvaa oli runsaammin, paistettiin sen lisäksi sieniä, joita metsässä kasvoi aika taajaan. Vihdoin otettiin perunat tulelta ja niin alkoi syönti. Joka mies ahmi kymmenittäin näitä maukkaita herkku-mummelia. Oli siinä tyytyväisyyttä, oli naurua, silmäin kiilua, kokkapuheita, suun maiskutusta, vyön hellitystä. Ja sitten tupakat suihin ja jutut kiertämään, nuotiotulen suloisesti lämmittäessä täyteläisiä vatsoja ja tähtien ystävällisesti vilkkuessa syystaivaan tummasta sinestä.

Mutta ryssäkin huomasi jotakin outoa. Tuliemme kajastus näkyi kai sittenkin ja vihollinen luuli ehkä suurtenkin joukkojen majailevan metsikössä. Yhtäkkiä alkoi kuulua tuttua surinaa ja iso, harmaa lentokone, jota tuskin erotti tummenevaa taivasta vasten, tulla huristi aivan lähelle. Se heitti pari pommia niskaamme, mutta onneksi ne sattuivat putoamaan melkoisen syrjään. Jyske oli kyllä ankara ja tanner järkkyi, mutta vahinkoa ei tullut. Nuotiot oli kuitenkin heti sammutettava ja miesten mentävä kämppiin. —

Tätä perunajuhlaa kesti sitten noin kuukauden päivät. Perunoita koottiin varastoihin, josta päiväksi kerrallaan määrätty keittäjä valmisti aterian koko kämppäkunnalle. Parissa viikossa miehet muuttuivat tykkönään. He lihoivat silmänäössä, katseeseen tuli eloa ja pulleat posket kiilsivät hymyilevinä kuin täysikuu. Kenttäkeittiön iänikuista ryynisoppaa, johon niin tyyten oli kylläännytty, ei usein syöty. Sensijaan kasvoi hyvinvoinnista heti ylellisyyden kaipuu: kaikin mokomin yritettiin ampua hanhia tai vesilintuja. Ja milloin riistaa saatiin, pidettiin tietenkin mässäys, jota hyvin saattoi verrata kannibaalien hurjiin aterioihin.

4.

KAPINA.

Jo muutaman päivän perästä saimme jättää Latshe-noron, kun pataljoona jälleen siirrettiin etulinjaan. Rintama-osanamme oli pohjoisin pää siitä valtavasta linjasta, joka lähti aina Mustaltamereltä saakka. Seutu oli meren tuulien puhdistamaa, osittain hietaista kangasmaata, osittain vesiperäistäkin, mutta suo oli täällä kokonaan toisenlaatuista kuin Misse-joella, se kasvoi vaivaismäntyä ja rahkasammalta, oli sanoakseni suomalaista. Tilavien, hyvin rakennettujen kämppien paksut, kuoritut seinähirret olivat sisäpuolelta katsoen hohtavan valkoisia; monessa majassa oli jonkinlainen muuri ja oikea hella. Täällä tapasi varsinaisia juoksuhautojakin ylävämmillä paikoilla, ja kaikkialla näkyi vahvoja suojakämppiä monta metriä paksuine kattoineen, joiden turviin tykkitulen aikana saattoi paeta. Muuten oli asema vaarallisempi. Ryssien linja oli merenrannassa tuskin kolmensadan metrin päässä, kauempana etelässä se kyllä kaartui suon taakse painuen kuivemmille seuduille, metsän peittoon ja ollen meistä noin puolentoista kilometrin vaiheilla. Pahin asia oli se, että venäläinen tykistö saattoi ampua meitä sivulta. Riianlahteen pisti nimittäin vihollisen puolelta muuan niemi, ja kun tälle niemelle oli sijoitettu patteri, jouduimme turmiollisen sivutulen alaisiksi. Niinikään olivat patrulliretket paljoa vaarallisemmat, sillä yöt olivat jo pimeitä ja täytyi liikkua metsässä, missä milloin tahansa saattoi joutua väijytykselle alttiiksi. Tervetuliaisiksi meille kerrottiinkin, että se jääkäripataljoona, joka meitä ennen oli täällä majaillut, oli vastikään menettänyt parikymmentä miestä teille tietymättömille juuri tuollaisella tiedusteluretkellä.