— Te laiskat nahjukset, jotka liikutte kuin etanat, te inhoittavat koirat, te napaseutujen haiseva ryysykansa, jotka olette niin kurjia ja likaisia, ettei teihin voi tarttua, kuin pihdeillä, te ryhdytte osoittamaan mieltänne. Te löyhkäävät raadot, jotka olette erehdyksestä joutuneet tänne häpäisemään Saksan sotaväkeä, te kehtaatte, uskallatte! Minä ammun teidät jokaikisen tähän paikkaan…
Tähän malliin jatkui esitystä. En vastaa siitä, onko jokainen lause siinä muodossa kuin tämä arvon herra sen päästi kieleltään, mutta jyrkästi väitän, etten liioittele. Liikkumattomana, perusasennossa seisten, kuunteli joukko tyynenä ja hartaana; joku silmä vain terävöityi ja välähti, jotkut kasvot hiukan vaalenivat ja poskinahan alta näkyi kiristyneitten leukalihasten paisunta. — Meidän kansallisuuttamme oli törkeästi loukattu. Oli tehty suurin rikos, minkä ulkomaalainen saattaa maassaan vierailevalle muukalaiselle tehdä. Sitäkin raskauttavampi, kun me kaiken lisäksi olimme vapaaehtoisia sotureita.
Zugführer H., joka aina oli niin tyyni, aina palvelusintoinen ja masentumaton, näytti nyt kuohahtaneelta ja syvästi loukkaantuneelta. Viipymättä lähti hän tapaamaan luutnantti Haasea, joka nyt, hauptmannin ollessa sairaana, toimi komppanian päällikkönä. Nähtävästi vääpeli tajusi rikoksensa, koska hän hätääntyneenä koetti pidättää zugführeriä, vieläpä huuteli hänen jälkeensä, mutta suomalainen, upseerin arvonsa muistaen, ei ollut kuulevinaankaan, vaan päätä kääntämättä jatkoi matkaansa. Enkä myöhemminkään ole hänen nähnyt tervehtivän tätä vääpeliä, jonka edessä hän näihin asti oli pelkästä kohteliaisuudesta aina seisonut moitteettomassa asennossa, muuten kuin eräänlaisella tyynellä ylemmyydellä.
Komppania oli kuohuksissa ja huhuja kierteli jos jonkinlaisia. Milloin oltiin tietävinään, että molemmat vääpelit saisivat eron, milloin jotain muuta. Kerrottiin luutnantti Haasen olevan meidän puolellamme, ja häneen me olimme tottuneet luottamaan ja pidimme hänestä. Ymmärsimme kyllä, että olimme syypäät rikokseen, sillä menettelyämme saattoi pitää mielenosoituksena, joka saksalaisessa sotaväessä on niin ankarasti kielletty. Mutta kuitenkin hupeni se mielestämme mitättömäksi sen törkeän raakuuden rinnalla, jota vääpeli oli meitä kohtaan osoittanut.
Vihdoin sitten komppania kutsuttiinkin ulos. Luutnantti Haase puhui meille vakavasti ja hienosti, selittäen tekemämme virheen ja toivoen, ettei se enää uudistuisi. Hän käsitti kyllä, että meitä oli ehkä kohdeltu väärin, mutta sellaisessa tapauksessa oli turvauduttava lailliseen valitukseen, eikä ryhdyttävä sotilaalle kerrassaan sopimattomaan mielenosoitukseen.
Ja vääpeli. Hän kuului saaneen varoituksen, jonkun lievän muistutuksen. — Jos lie saanut?
3.
PERUNAJUHLAT.
Meikäläinen komppania sai ensimäisenä lähtömääräyksen Kneissistä. Aluksi ei sekään siirtynyt varsinaiselle etulinjalle asti, vaan asettui noin kilometrin taaksepäin erääseen suojaiseen noroon, lähelle Latshe-nimistä puroa. Norossa kasvoi valtavia honkia ja sitä ympäröivien hiekkamäkien rinteille oli kyhätty tilavia, puoleksi maahan upotettuja kämppiä. Ilma oli raitista, maa kuivaa ja metsäistä; parin sadan metrin päässä lauloivat meren aallot ja hohti rannan valkea hieta. Tulihan kyllä tännekin silloin tällöin granaatti, mutta sen osumismahdollisuudet olivat verrattain pienet.
Tuskin olimme saaneet kämppämme asuttavaan kuntoon, kun Setä, joka aina pysyttelihe varsin salaperäisenä kaikkien löytöjensä suhteen, nyhkäisi minua vaivihkaa kylkeen ja kuiskasi.