Kneississä oli siihen aikaan melko runsaasti sotilaita, kolme tai neljä jääkäripataljoonaakin, ja aivan yleisesti huhuiltiin, että oli tarkoituksena hyökätä rintaman pohjoisimmalla siivellä. Jonkinlainen yritys kyllä tehtiinkin, mutta se epäonnistui: kun saksalaiset, ankaran tykistövalmistelun jälkeen ryhtyivät etenemään, olivat ryssät, sensijaan että olisivat pommituksen pakoittamina perääntyneet, hiipineetkin piikkilankavarustustensa eteen, jossa hiljaa väijyivät ja antoivat hyökkääjille niin lämpimän vastaanoton, että näiden oli pakko kääntyä takaisin. — Meikäläisiä ei silloin ollut mukana.

Meidänkin osallemme sattui kerran ankara hälyytys. Oli saatu tietoon, että ryssät aikoivat laskea veneillä miehiä maihin rintaman selkäpuolelle ja meidät järjestettiin ketjuun pitkin rantaa. Asema oli loistava: korkea, kuiva ranta-äyräs, jonka puhtaaseen hietaan saattoi kaivaa itselleen miten hyvän haudan tahansa. Edessä avartui meri, yltympäri humisi hongikko ja kanervaisella kankaalla kasvoi puoloja ja sieniä. Tämä oli toista kuin Missen soilla. Ihan ilolla olisi tapellut tällaisella kotoisia seutuja muistuttavalla paikalla. — Komppaniamme toinen joukkue jätettiin tänne pysyväiseen vartioon, päällikkönään verraton luutnantti Oberdörfer, Ylikylän Janne, kuten häntä sanottiin, joka pyöreävatsainen, hiukan leveä- ja leväperäinen Backuksen palvelija piti pojille ainaista hauskaa. Toiset saivat palata Kneissiin, entisiin asuntoihinsa. [Katso Suomen Jääkärit ss. 149-159. Tekijän huom.]

2.

LOUKKAUS.

Kun ruokaa mentiin noutamaan keittiöstä, tapahtui se aivan kuin ennen leiri-elämässäkin: päivystäjä huusi ensin komppanian ulos, asetuttiin riviin talomme eteen ja sitten marssittiin järjestyksessä saamaan annoksemme. Toisinaan, kun kokki sattui puuhissaan myöhästymään, tapahtui uloshuuto liian aikaisin. Rivissä sai seista pitkät ajat, vesi suussa odotellen, varsinkin ne, jotka olivat jääneet häntäpäähän. Tästä oli seurauksena, ettei oltu niin kärkkäitä riviin asettumaan, vaan monesti viivyteltiin tahallisesti sisällä ja tultiin vasta sitten, kun nähtiin, että ruoan jako todellakin alkoi.

En tarkalleen muista sen ikävän jutun alkua, josta tässä aijon kertoa, varmaa vain on, että oli huudettu ulos ruokaa noutamaan ja poikia tippui riviin yksitellen ja sangen hitaasti. Sääntöjen mukaan tuli päivystäjän laskea miehet ja ilmoittaa luku muonitus-aliupseerille, mutta mennä heitä nyt laskemaan, kun yhä uusia ja uusia saapui ja toisia pyöri vielä pihamaalla. Kieltämättä tämä oli epäsotilaallista, eikä se leirillä olisi voinut tulla kysymykseenkään, mutta olimme tottuneet rintaman vapaihin oloihin ja menettäneet turhan tarkan disipliinimme. Varavääpeli Freude, joka sattui katselemaan toimitusta, päätti nyt ryhtyä meitä hiukan kuranssaamaan — huomaamatta malkaa omassa silmässään. Ensin hän tarkasti astiat, olivatko ne puhtaaksi pestyt, sitten alkoi hän huutaa ja ärjyä voimainsa takaa, kun rivit eivät olleet tarpeeksi suorat. Pojat, joista moinen rekryytti-komento oli rintamamiehille vallan sopimatonta, tottelivat vastahakoisesti, tekivät laiskoja käännöksiä ja kalisuttivat astioitaan. Ja suuttunut vääpeli komensi koko joukon hajalle, takaisin huoneisiin. Tuskin oli ennätetty sisään, kun kuului uusi uloshuuto, ja jälleen alkoi sama ärhentely. Ja tällä kertaa oli se miltei suotta, aivan tahallista kiusaamista. Poikien pisti vihaksi, kuului murinaa, nälkäkin tietysti kiusasi, ja järjestys ei ottanut lainkaan parantuakseen, pikemmin päinvastoin. Vihan vimmassa komensi vääpeli taaskin miehet sisään.

Mutta kun kolmatta kertaa huudettiin ulos, ei kukaan enää lähtenyt. Joku juoksi puolitiehen, mutta huomasi sitten, että jotakin oli tekeillä ja kääntyi takaisin. Sillä nuoren varavääpelin ärhentely, mokomankin poikanulikan, joka koko ajan oli maannut rintaman takana, alkoi tuskastuttaa jääkäreitä siinä määrin, että he ennemmin jäivät ilman ruokaa, kuin sietivät tällaista nahkapoika-äkseerausta silloin kuin syöminen, sotilaan pyhin ja kallein asia, oli kysymyksessä.

Kun raivostunut varavääpeli kysyi päivystäjältä, minkä tähden eivät miehet asettuneet riveihin, täytyi tämän nolostuneena ilmoittaa, ettei hänen huutoaan toteltu. Tiesihän sen, mikä siitä seurasi. Varavääpeli kiiruhti kantelemaan vääpeli Steinmüllerille, tämä syöksyi vihasta kalpeana tupiin, mulkoili ympärilleen ja kyseli mies mieheltä.

— Ettekö tahdo mennä ruokaa hakemaan, mitä?

— Ei ole nälkä, vastailtiin yksikantaan. Milloinkaan maailmassa ei meille oltu opetettu — eikä se ollut tarpeellistakaan — että ruuanhaku olisi ollut pakollinen toimitus. Vimmastuneena karjaisi vääpeli: heraustreten! (ulos!), ja nöyrästi totteli joka mies, sillä nythän ei käsketty ruokaa noutamaan. Asetuttiin riveihin, vääpeli kuljetti meidät läheiselle töyräälle, juoksutti mitä pahimmassa risukossa edestakaisin ja ainakin kymmenen kertaa huusi: maahan — ylös, maahan-ylös, pitäen sitä varmaankin hyvin suurena rangaistuksena. Sitten komensi hän meidät ruoturintamaan, kyseli jotakin muutamilta yksilöiltä, tietysti äänellä, jota kuvaamaan eivät sanat riitä, ja ryhtyi vihdoin kaunopuheiseen esitykseen, joka hakee vertaistaan historian aikakirjoista.