Mutta kun vähän ehdin rauhoittua, tuli minun hyvä ja keveä olla ja pitkästä aikaa olin tyytyväinen itseeni. Tosin ei unta tullut silmiini, mutta yksinäisyys viihdytti. Ajattelin tähänastista elämääni, ja ehkä jonkunverran katkerana, mutta varmasti enemmän vapautuneena lausuilin itsekseni:

Niin, virkki Sven, min täällä teen, se mäntyyn kaikki vie. Ehk' eest' ei maan ja kuninkaan niin konsti kuolla lie.

2.

MATKA.

Kun junanlähtöön oli enää muutama tunti, tapasin kadulla, käydessäni kaupungilla asioillani, hyvän ystäväni ylioppilas L:n, jonka kanssa meillä jo ennemmin oli ollut puhetta Saksaan lähdöstä. Kysyessäni, miten hänen aikeensa edistyi, vastasi hän olevansa juuri menossa ottamaan asioista tarkempaa selvää. Kun sanoin matkustavani siinä ja siinä junassa, venähti hänen naamansa pitkäksi, ja kotvan aikaa mietittyään, ilmoitti hän tulevansa mukaan. Siekailematon nuorimies! Samana iltana olimme jo Mikkelissä. Almanakka osotti silloin 25.1.1916.

Mitään ulkomaanpasseja ei meillä tietenkään ollut, olipahan vain lupatodistukset, jotka oikeuttivat oleskelemaan Suomen kaupungeissa ja maaseudulla "työn ansiota varten." Senvuoksi ei ollut ihme, jos mielikuvitus, joka yleensäkin on perin kärkäs tämänlaatuisilla retkillä, loihti esiin kaikenkaltaisia vaaroja ja vastuksia. Jokaista vähänkin epäilyttävän näköistä henkilöä me luulimme santarmi-urkkijaksi, ja pidimme tarkasti silmällä kaikkia junassa-olijoita. Tästä vakoilustamme oli seurauksena se, että keksimme pari nuorukaista, polyteekkaria muuten, joiden varustuksistaan päättäen arvelimme pyrkivän samaan päämaaliin kuin mekin — seikka, joka myöhemmin osottausikin oikeaksi.

Kajaanissa kohtasi meitä ensimäinen vastoinkäyminen: ylioppilas R. ei ollutkaan kotona, hän oli matkustanut Helsinkiin. Puhelimessa selitti kuitenkin hänen isänsä olevansa perillä poikansa hommista ja teki sen niin huomiotaherättävällä tavalla, että menimme vihdoin hänen puheilleen, ilmaisten suoraan asiamme. Hän neuvoikin meille miehen, toimittaja N:n, joka antoi meille matka-ohjeita, mutta kovin selviä ne eivät olleet, eivätkä voineetkaan olla. Meidän piti lähteä ensin Puolangalle, jossa oli varma mies neuvonantajana, sieltä Pudasjärvelle, Ranualle, Rovaniemeen, sitten yhä pohjoisempaan Kittilän tietä, ja vihdoin suoraan länttä kohti, metsätaipaleen poikki Pellon kirkonkylään. Matkaa kertyi siis noin 500 km, eikä sitä vielä kukaan ollut kulkenut. Tosin oli joku päivä sitten lähetetty pari miestä tietä viitoittamaan, "tekemään" varmoja henkilöitä sinne tänne, joiden puoleen saattaisi kääntyä, ja mahdollisesti järjestämään jonkinlaisen pysyvän porokyydin. Sitäpaitsi oli ennen meitä jo lähtenyt taipaleelle neljä nuorukaista, juuri nuo äskenmainitut polyteekkarit, sekä päivää aikaisemmin Jussi V. ja ylioppilas R—r [Samaisista nuorukaisista on Kyösti Vilkuna kertonut kirjassaan "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa." Tekijän huom.], hekin aivan oman onnensa nojaan.

Kun olimme ostaneet villapaidat, paulakengät ja selkäreput, sekä kartan, jota ei tahtonut mitenkään saada, istuimme rekeen, ja niin alkoi varsinainen matka. Puolangalle asti sujui se helposti kievarikyydillä, mutta Pudasjärvelle kulki vain koukeroinen, umpeennietostunut metsätie ja meitä kehoitettiin taivaltamaan se hiihtäen. Ostimme siis sivakat, tosin kyllä haikein mielin luopuen rahoistamme, joita meillä yhteensäkään ei ollut kuin viitisensataa markkaa, ja aloimme lykkiä lylyä. Matka oli kuitenkin pitkä, ja vaikka varhaisimmassa nuoruudessani olinkin ollut urheilija, oli epäsäännöllinen elämä syönyt voimani ja varsinkin kestävyyteni siinä määrin, että jo Asikanmäessä, parin peninkulman päässä sijaitsevassa talossa, piti lepäillä monta tuntia. Kovasti me valitimme vaivojamme ja ihmettelimme, miksi meidät oli pantu rämpimään näitä korpia, vaikka hyvin olisimme voineet ajaa junalla Rovaniemeen asti, vapaat miehet… Emme silloin vielä aavistaneet, mitä oli tuleva, emmekä tienneet mitään niistä poloisista, jotka saivat hiihtää yli Merenkurkun Holmön saarelle, viipyen meren tuulisella ja eksyttävällä aavalla vuorokausimääriä; heistä jäi toisia matkalle, paleltumaan ulapan pakkaseen, toisia tuli mielipuoliksi ja jokainen pääsi perille enemmän kuolleena kuin elävänä, nälän ja väsymyksen tunnottomaksi tekemänä…

Päästyämme vihdoinkin Pudasjärven komeaan ja varakkaalta näyttävään kirkonkylään ja lepäiltyämme kylliksemme oivassa majatalossa, lähdimme jälleen hevoskyydillä eteenpäin. Nyt, kun oli jo vähän nähnyt vaivaa, tuntuikin paljoa mukavammalta istua reessä, lämpimien nahkojen peitossa, sukset vierellä. Hämärissä metsissä, missä kuului vain tikan yksitoikkoinen koputus, tai oksalta putoavan lumimöykyn hupsahdus, kiiti reki majatalosta majataloon, revontulten loimutessa taivaalla. Pohjoisen, valtavan talven hiljaisuudessa raukeni mieli uneksivaksi; tuskin muisti mistä tuli, mihin aikoi, unohtui vain karun luonnon sinertävään kauneuteen ja hyiseen henkäilyyn…

Muutamassa majatalossa vähää ennen Ranuaa saavutimme edeltäjämme. Kaikki neljä olivat jo aikaisemmin tavanneet toisensa, jossakin Pudasjärven seutuvilla. Oli jo ilta, nuorukaiset olivat makuulla. Kyytipojalta olimme matkan varrella kyselleet heistä ja tiesimme siis vallan hyvin, keitä nukkujat olivat. Astuimme ääneti sisään ja laskimme tavaramme nurkkaan. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Pöydällä näkyi illallisen jätteitä, pari miestä makasi sängyssä, arvattavasti olivat toiset kaksi viereisessä huoneessa. Hämärässäkin saattoi eroittaa sen nuorukaisen pään, joka oli asettunut laitimmaiseksi leveään vuoteeseen, kasvot olivat tumman parransängen ympäröimät ja niissä oli miltei ulkomaalainen leima; takimmainen oli kääriytynyt huppuun ja tietenkin vaani jostakin salarakosesta. Sillä etteivät he nukkuneet, sen huomasi heti. Ilmeisesti he olivat meidän suhteemme levottomia.