Yhtäkkiä sanoin matalalla ja karkealla äänellä.
— No nyt ovat pojat sitten kiikissä. Turhaa yrittääkään vastarintaa.
Ei kuulunut ääntäkään. Tummapartaisen miehen suuret silmät tuijottivat tuskallisina ja terävinä. Vihdoin alkoi outo hiljaisuus minua jollakin lailla kammottaa. Purskahdin nauruun ja selitin, että olemme samalla retkellä kuin hekin ja seuranneet heidän jälkiään. Syntyipä silloin melua ja liikettä. Peitteen alta ilmaantui kaksi revolveria pitelevää kättä, viereisen huoneen ovi avautui ja sieltä tulla tupsahti kaksi miestä aivan paitasillaan, niinikään tuliluikut kädessä. Meille vakuutettiin, että olin nauranut aivan yhdennellätoista hetkellä, sillä jos vielä olisin leikkiäni jatkanut, olisi piankin alkanut paukkua. Tapahtui esittely. Molemmat polyteekkarit olimme jo junassa nähneet, samoin hekin meidät, tummapartaisen miehen, ylioppilas R:n kasvoihin olin ehtinyt tutustua katsellessani vuoteelle, mutta nyt vääntyi nahkasten alta mies pieni ja tanakka, pyöreäkasvoinen, kirkassilmäinen ja ihmeen rauhoittavasti hymyilevä: Jussi V. Tämä viimeksimainittu oli jo ollut Saksassa, mutta lähetetty sieltä kotimaahan asioille; nyt hän teki paluuta. Hän oli siis sangen vaarallinen otus, joten poikien levottomuus ei ollut syyttä suotta syntynyt; sitäpaitsi oli myöskin ylioppilas R. määrätty vangittavaksi ja peräänkuulutettu.
Selvää oli, että me katselimme Saksan-poikaa suurella kunnioituksella ja utelimme häneltä tietoja minkä kerkesimme. Mutta eipä tämä nuorimies, joka muuten oli erittäin vilkas ja reipas, kovinkaan halunnut hellittää kielensä kantimia. Hän näytti meille kyllä saksalaista paraatimarssia, teki ruostuneilla luodikoilla kivääritemppuja, mutta vastaili kysymyksiimme yksikantaan: "Mitäpä minä tässä nyt kaikkia niin juurtajaksain selittelemään. Malttakaahan nyt, kyllä saatte nähdä. Eihän koko meiningillä ole minkäänlaista uutuuden viehätystä, jos se on teille jo edeltäkäsin tuttua." — Myöhemmin me kovasti ihmettelimme hänen ankaraa ruokahaluaan, mutta kun yritimme pistellä, hymyili hän leveää, rauhoittavaa hymyään ja suu täynnä muonaa mutisi: hmmm! Kumma mies! Varmaankin luonteelleen väkivaltaa tehden, pysyi hän vaiteliaana ja enimmäkseen vain kuunteli meidän juttujamme. Ja kun hän suunsa avasi, sai olla varma, että milloin ei sieltä pyörähtänyt vitsi, niin kuuluivat sanat: "Pojat, eiköhän sitä väliin taas haukattaisi." Ja sitten ei muuta kuin hmmm. — Luulin häntä sympaattiseksi suursyömäriksi, mutta nyt tiedän, mitä hän jo silloin tiesi, ja ymmärrän sen siunaavan hellyyden, millä hän käsitteli karun pohjolan ohrakakkuja.
Matkaa jatkettiin yhdessä. Yleensä näyttivät ihmiset aavistelevan, mitä miehiä me olimme; niinpä eräänkin talon isäntä sanoa jurahutti suoraan: "Taidatte olla niitä Saksaan pyrkijöitä." Toiset meitä pelkäsivät ja epäröivät antaessaan ruokaa, toiset kohtelivat meitä ilmeisellä myötätunnolla. Tietysti me heille syötimme jos jonkinkaltaisia valheita, metsäyhtiöistä, koskentarkastuksista j.n.e. — Niin päästiin vihdoin Rovaniemen lähettyville. Viimeistä taivalta tehdessä olin minä toverini kanssa joutunut erään väkäleukaisen maitomuijan rekeen, joka pelkäsi käänteissä ja pienenkin heilahduksen sattuessa huusi Herraa Jeesusta. Reki oli tavallinen puulaatikko, ja kun muija kietoi ainoan ryijyn ympärilleen, saimme me kapealla laudalla istuen ja kesäpalttoissa (hiihdon varalta ei paksuja vaatteita voinut ottaa mukaan) värjöttää ankarassa pakkasessa; toiset veikot vain vetelivät sauhuja lämpimien nahkasten alle hautautuneina. Poikkesimme erääseen taloon, missä kuuleman mukaan piti olla meikäläis-mielisiä, kysymään, miten selviäisimme kaupungin läpi. Mutta osuimmekin pelkurin pakinoille. Vaikka isäntä oli aivan nuori mies, hätääntyi hän pahasti, kävi kirjavaksi kasvoiltaan ja vapisi. Ryssistä hän meille jotakin sammalsi ja oli kiitollinen, kun sai meidät ovesta ulos. Toiset nousivat nyt suksilleen, lähtien kaupunkia kiertämään, mutta toverini ja minä olimme niin ärtyisinä ja kankeina kylmästä, että istahdimme hiihtomiehiä kyydinneen pojan rekeen ja ajoimme suoraan Rovaniemen majataloon.
Siellä isäntä meitä ankarasti tutki, tarkasteli kiireestä kantapäähän ja luki matkatodistuksemme alusta loppuun.
— Merkillisellä tavalla sitä nuorta väkeä nyt pakkaa pohjaan päin, sanoi hän epäröiden.
— Olisi vähän kiire. Ehkä isäntä käskee heti valjastamaan hevosen.
— Tiedä häntä… Ei teillä ole kunnon papereitakaan. Voi joutua syyhyn.
— Mitä helkkarin papereita te sitten täällä napamailla oikein tahdotte? Kyllä näillä ainakin etelässä pärjää.