— Etkö muista pionieri-kapinaa? Kysyttiinhän silloin jokaiselta, oliko hänelle valehdeltu, oliko hänet houkuteltu lähtemään, ja nimenomaan huomautettiin, etteivät myöhemmät valitukset enää saaneet tulla kysymykseen.

— Kysyttiin keltä kysyttiin, minulta ei ainakaan. Ja perhana, oli sekin kysymistä! Jos rehellisesti tunnusti olevansa petetty, niin mikä oli edessä? Pakkotyö, Barnefeldtin vankileiri: perunankuoret, vesisoppa! Eikö silloin ollut viisaampaa vaieta. — Kyllähän tämän ymmärtää: Suomeen lähetetyt värvärit olivat kunnianhimoisia ja koettivat saada niin monta kuin mahdollista verkkoihinsa. Mutta täällä on meitä kiusattu nälällä. Vähäisetkin ruokavaramme ovat saksalaiset aliupseerit varastaneet. Meille annettiin rintamapaikaksi epäterveellisin suo, mikä tiedettiin, jossa puolet miehistä sairastui. Nyt tahdotaan päästä lopuistakin, kulettamalla heitä hyökkäyksestä hyökkäykseen. Asia on selvä: saksalaiset eivät enää itsekään usko Pietarin valtaukseen. Kaikki ne lupaukset, joita he meille syöttivät, ovat tuulen tohinaa. Nyt me olemme heidän tiellään, heidän omantuntonsa painajaisena. He tahtovat päästä meistä eroon voidakseen sanoa: ei ole mitään suomalaista pataljoonaa, eikä meillä ole mitään tekemistä Suomen kanssa. Vai luuletteko, että he muuten, vastoin suomalaisten valtiomiesten nimenomaista pyyntöä, nyt ryhtyisivät meitä tapattamaan, nyt, jolloin Suomen kohtalosta ei voi olla kysymystäkään?… Mutta nyt onkin hiljaa kytenyt tyytymättömyys puhjennut ilmiliekkiin. Kolmas komppania on tehnyt kirjallisen valituksen, jossa se anoo, että pataljoona päästettäisiin rintaman taakse tai hajalleen, ettei sitä vietäisi hyökkäykseen, koska siinä tapauksessa saattaisi puhjeta ilmikapina. Oberzugführer Ö. on ryhtynyt heidän välittäjäkseen. No, mitäs nyt sanotte? Eikö se ole paikallaan, mitä?

Tämä vuolas, katkera sanatulva oli saattaa meidät ymmälle. Ilmeisesti se oli liioiteltu, mutta sen loppu-osa kertoi tapahtumista, joista meillä ei ollut mitään tietoa. Mutta vastauksen puhuja kyllä sai. Hänelle selitettiin, kuinka naurettavaa oli olettaakaan saksalaisten tahtovan meitä lopettaa. Mitä he sillä voittaisivat? Kerta kaikkiaan oli suomalaisen pataljoonan olemassa-olo jo suuren maailman tietona. Se oli pieni, sillä ei voitu saada ihmeitä aikaan, eikä sitä hyödyn kannalta kannattanut syöstä turmioon. Mutta häpeää ja toisten suurvaltojen tuomion sen hävittäminen kyllä tuottaisi. — Missään tapauksessa ei ollut meidän asiamme ryhtyä tällaisia seikkoja pohtimaan. Jos meidät haluttiin tappaa, niin olkoon menneeksi, siinä tapauksessa oli meidän vain näytettävä kuinka suomalainen kuolee.

Isä V., joka oli jo voittanut pari muutakin miestä puolelleen, huomautti meissä olevan typerää aatelisylpeyttä, jonka aika oli ollut ja mennyt, ja väittelyä jatkui kiihoittuen miltei riitaan asti. —

* * * * *

Tämänkaltaisia palopuheita kuului sitten yhä useammin. Myöhemmin saimme varmuuden siitä, että kolmannen komppanian miehet olivat todellakin mainitun valituksen tehneet. Minkälainen se oli muodoltaan ja mitä siinä oikein vaadittiin, sitä en tiedä tänäkään päivänä. Luulen kuitenkin, ettei se sisältänyt mitään viittauksia mahdolliseen kieltäytymiseen hyökkäyksen sattuessa. Miehistö jakautui puolueihin, syntyi riitaisuuksia ja sekavuutta, koko pataljoona oli kuohuksissa.

Helppoa oli panna merkille, kuinka juuriaan myöten mielet olivat järkytettyjä, mutta vaikeampaa oli saada selville, mikä oli kaiken perustana ja mihin nyt oikeastaan pyrittiin. Kuuli niin ristiriitaisia väitteitä, niin toisistaan eroavia lausuntoja, ettei tiennyt, keneen luottaa, kenen mielipiteitä ryhtyä selvittelemään. Jos olen tämän kapinaliikkeen oikein ymmärtänyt, niin luulen, että ydin oli eräässä huhussa, joka oli päässyt liikkeelle ja jota sitten käänneltiin ja väänneltiin ja tietysti tavattomasti suurenneltiin. Väitettiin nimittäin, että meidän "esikuntamme", suomalainen neuvosto, jonka jäseniä oli sekä Berlinissä että Tukholmassa ja johon kuului suomalaisia valtiomiehiä, oli vaatinut pataljoonalle lepoa ja tahtonut, että se oli tuotava pois rintamalta. Mutta saksalainen ylipäällystö ei tähän suostunut. Syntyi eripuraisuutta, väittelyä, yleensä hankausta, joka muka lopullisesti johti välien täydelliseen katkeamiseen. Meillä ei siis enää ollut suomalaista neuvostoa, ei ollut enää yhdistävää sidettä kotimaahan. Emme enää olleet Suomen palveluksessa, Suomen valtuuttamina ajamassa maamme asiaa; uhrauksemme oli hyödytön, koskapa muka Suomen ja Saksan "diplomaattiset välit" olivat katkenneet. Me olimme sensijaan jääneet pieneksi, irralliseksi joukoksi, jota saksalaiset käyttivät mielin määrin omien intressiensä mukaisesti. Oliko meidän siis jatkettava taistelua, kenties viimeiseen mieheen kuoltava, vai oliko meidän miehekkäästi kieltäydyttävä ja vetäydyttävä syrjään, kunnes Suomen kohtalo jälleen olisi kyseessä?

Tämän suuntaisia ajatuksia luulen tuon vakavan huhun, joka tietenkin oli väärä, herättäneen jaloimmissa kapinoitsijoissa. Mutta oli luonnollista, että heihin liittyivät kaikki tyytymättömät ja pelkurit, joita niitäkin lienee ollut joukossa, yleensä kaikki ne epäjalot ainekset, jotka ajattelivat etupäässä vain omaa parastaan ja toivoivat mukaviin oloihin. Monet sellaiset miehet, jotka ani harvoin olivat ennen vaivanneet päätään näin laajakantoisilla kysymyksillä, teoretisoivat nyt kuin vanhat mestarit ainakin ja tietysti kansankiihottajain epäjohdonmukaiseen, mutta hehkuvaan tapaan. Ja kun logiikka pyrki pettämään, turvauduttiin nyrkin puristukseen ja vihaiseen katseeseen, puhumattakaan suomalaisesta "perkeleestä".

Oli liikkeellä toinenkin juttu: suomalaisten zugführerien kerrottiin miehissä hakeneen Saksan alamaisiksi päästäkseen oikeiksi saksalaisiksi upseereiksi. Olihan sekin selvä merkki siitä — sanottiin — että meidät aijottiin jättää oman onnemme nojaan, herrat pyrkivät meistä eroon. Mutta tämäkin huhu osoitettiin perättömäksi, ainoastaan pari tämän kaltaista hanketta lienee ollut tekeillä. —

Kenties tänä melskeisenä aikana paljastui muuan epäkohta, nimittäin se, että me koko valtiollisen kysymyksemme suhteen olimme kuin pimeässä säkissä. Ei meillä ollut mitään tietoa, minkälainen mainittu suomalainen neuvoskuntamme oikeastaan oli, mitä se puuhasi, miten paljon se asiaamme uskoi. Kun suomalaisia sanomalehtiä tuli kovin vähän, ajottain ei ollenkaan, emme saaneet mitään tietoja kotimaasta. Mitä meistä Suomessa arveltiin, odotettiinko meitä pelastajina, vai kirottiinko meitä? Sitäpaitsi ne, jotka eivät osanneet lukea saksaa, eivät päässeet edes sotatapahtumista selville. Suomalainen upseeristomme ei meille mitään kertonut ja aivan yleisesti väitettiinkin, että heihin oli tyyten tarttunut saksalainen kopeus. Ani harvoin he juttelivat miesten kanssa ja silloinkin virallisesti ja jäykästi. Tietenkin on otettava huomioon, että sotaväessä on aina sillä tavoin; sitäpaitsi on päällikön, joka antautuu liian läheisiin kanssakäymisiin miehistön kanssa, vaikeata säilyttää arvovaltansa.