Yllämainittu epäkohta on niin vaarallinen juuri suomalaiselle. Hän ei tyydy olemaan pimeässä. Ajattelevan mielenlaatunsa takia hän vaatii selvitystä. Saksalainen sotilas tottelee päällystönsä käskyjä; jos häntä käsketään kaivoon, niin hän menee, koska niin on määrätty. Suomalainen kysyy ensin: mitä varten? ja menee sitten, mutta sitä varmemmin. Enkä ole taipuvainen uskomaan, että tämä riippuu sotilaskasvatuksesta, joka toisella on täydellinen, toisella mitätön, sen juuret ovat syvemmällä, kansan luonteessa. —

Ennen pitkää syntyivät puoluenimetkin: kapinallisia sanottiin palokuntalaisiksi, muita pelastusarmeijalaisiksi. Sitten ryhtyivät omat upseerimme pitämään meille puheita. Oberzugführer A. kuvaili meille sydämellisellä tavallaan ja aivan äärimmilleen liikutettuna, kuinka hän, alusta alkaen mukana ollen, oli nähnyt pataljoonan vähitellen kasvavan ja kehittyvän. Melkein pyytäen hän kehoitti meitä ajattelemaan ja rauhoittumaan. Niille, jotka tahtoivat pataljoonaa laskettavaksi hajalle, hän vakuuttavasti selitti, kuinka vaikea sitä oli jälleen koota. Hän osoitti kuinka suuria rahamääriä oli meidän takiamme jo uhrattu ja viittasi historialliseen maineeseemme, joka aina oli kuvannut esi-isämme sitkeäksi, äärettömän kärsivälliseksi kansaksi. — Niitä miehiä, jotka eivät kauemmin halunneet palvella, kehoitettiin ilmoittautumaan. Jokaisesta komppaniasta kutsuttiin poikia majurin luokse keskustelemaan, selittämään kantaansa. Alkoi liikkua mitä kummallisimpia huhuja: joka kymmenes mies ammuttaisiin, loput lähetettäisiin vankileiriin, taikka: majuri oli pyytänyt keisarilta lupaa hajoittaa pataljoonan. Vihdoin lähetettiin majurin kirjelmä kiertämään miehestä mieheen. [Katso Suomen Jääkärit ss. 172-179. Tekijän huom.] Mutta sekään ei ollut onnistunut. Aito saksalaisella ylpeydellä siinä kuvailtiin, kuinka suurta suosiota meille oli osoitettu, kun meille oli annettu kunnia kuulua saksalaiseen sotaväkeen ja kuinka kiitollisia meidän tuli olla siitä, että keisari oli meitä ruokkinut ja antanut meille jääkärin mainehikkaan takin, vieläpä mennyt niinkin pitkälle, että jakoi meille rautaristejä. Paraiten tämä kirje todisti, kuinka vaikeata saksalaisen, parastaankin koettaessaan, oli ymmärtää kapinallisten luonnetta, eikä sillä suinkaan ollut sitä tehoa, jota oli tarkoitettu, pikemmin päinvastoin. Vai niin, ajateltiin, jopa onkin palkka: työnteossa roskaantunut takki ja rautaristit, joita ensimäiseksi jaettiin rintaman takana olleille saksalaisille. Ei täällä niitä varten oltu nähty nälkää ja kannettu hirsiä. —

Olin hyvilläni, että meidän kämpässämme tämä kapina riehui niin peräti aatteellisena ja puhtaana. Se ei sisältänyt mitään henkilökohtaisia mukavuuspyrkimyksiä eikä huonoista vaikuttimista syntynyttä halua väistää taistelua. Isä V., joka oli koko joukkueemme palokuntalaisten luonnollinen päämies, hehkui kuin kekäle, ja oli monesti saattaa meidät ymmälle joukkoja hurmaavalla, kiihkeällä esitystavallaan, erinomaisella muistillaan ja kummallisella syrjähyppytaidollaan. Häntä vastassa olivat innostuva Kustu ja kaikkien suureksi ihmeeksi veltonnäköinen, välinpitämätön Haitari-Jali, joka nyt pauhasi suu vaahdossa, vähintäänkin rautaristin edestä. Mutta isä V. sai puolueeltaan ankaran kolauksen: Kun sakin piti mennä zugführerin luo, ilmoittamaan, että he halusivat pois komppaniasta, pyörsivät kaikki ovelta ympäri ja johtajakin palasi synkeänä kämppäänsä, tunnusti olleensa raukkojen kanssa tekemisissä ja kävi hiljaiseksi. Zugführer H. vaikka tiesikin hänen olleen johdossa, kutsui hänet puheilleen ja nähtävästi ymmärsi hänet oikein, koska ei lähettänyt häntä rangaistusjoukkueeseen.

Sillä siihen lopuksi tultiin, että uppiniskaisimmat kapinoitsijat ja parhaimmat yllyttäjät erotettiin pataljoonasta ja lähetettiin erikoisesti tarkoitusta varten muodostettuun rangaistusjoukkueeseen, joka majoitettiin Zerksteinin kartanoon, kymmenen kilometriä rintaman taakse. Täällä koetettiin ankaran harjoittelun ja kovan työn avulla muokata heistä kunnon sotilaita. Mutta saksalaisten suureksi hämmästykseksi yritys ei lainkaan onnistunut: seikka, joka osoittaa, kuinka vaikeata on suomalaista kasvattaa pelkällä kovuudella. Ja olihan sitäpaitsi sangen vaikeasti määrättävissä, ketkä olivat rikollisia, ketkä eivät. Moni verrattain viaton mies joutui tähän surkeaan joukkoon, johon kuulumista pidettiin häpeällisenä. Selvää oli, että he katkeroituivat ja kova kohtelu vaikutti heihin vain pahentavasti. Toveriensa seurassa he olisivat kenties tyyntyneet, alistuneet ja muuttaneet vähitellen mielipiteensä, mutta täällä esiintyivät he uppiniskaisina härkäpäinä, joita et millään saatu tottelemaan, kun niikseen tuli. Harjoittelun johtajaksi määrättiin vääpeli Höfelmeyer, josta jo ennemminkin on ollut puhe ja jonka kiusaavaan ankaruuteen eniten luotettiin. Mutta vaikka tämä arvon herra käytti kaikki keinonsa, uhkaili revolverillaan, kiusasi kylmässä putkassa vuorokausimääriä, ei siitä ollut apua, jos mikä ei poikia haluttanut. "Antaa tulla vaan", kuului tyyni vastaus revolverin piipun edestä, ja tuskastuneena täytyi ylpeän vääpelin viimein myöntää: "tämä olisi maailman parasta sotaväkeä, jos heihin osaisi oikealla tavalla vaikuttaa; nykyinen menettely ei tehoa." Itsepäisimpiä lähetettiin vankileireihin ja loput vähitellen alistuivat, jopa pääsivät takaisin komppanioihinsakin, myöhemmin. —

Tämä kapina alensi tavattomasti pataljoonan arvoa saksalaisten silmissä. Heistä me olimme kapinoitsijoita, jotka aina napisimme, milloin valittaen ruoan huonoutta, milloin osoittaen tyytymättömyyttä rintama-osaamme, milloin mistäkin nuristen. Nyt me olimme kieltäytyneet, kieltäytyneet ryhtymästä taisteluun, ottamasta osaa hyökkäykseen — johon, kuten myöhemmin kuulimme, ei meitä koskaan oltu aiottukaan viedä. Ja tästä huolimatta koki pataljoona olla vapaaehtoisten merkeissä.

No niin. Kieltämättä tuo kaikki oli ikävää, mutta menettelyllämme oli kuitenkin ollut ymmärrettävät syynsä, joista saksalaiset eivät tienneet mitään. Ja meille oli tästä kapinasta siunauksellisiakin tuloksia. Pari kertaa viikossa naulattiin julkisille paikoille kirjoituksia, joissa oli mainittu tärkeimmät sotatapahtumat ja kotimaan uutiset. Monta hämärää seikkaa oli sen lisäksi selvinnyt. Ja pelastusarmeijan miehiin oli varmaankin yhä syvemmälle juurtunut se vakaumus, että nyt oli taisteltava loppuun asti, olipa siitä sitten hyötyä tai ei.

5.

NAAMIAISET RINTAMALLA.

Meidän komppaniassamme oli kapinallisia ollut kaikkein pienin määrä, seikka, jota monet pitivät Bade-ukon ankaran kasvatuksen ansiona. Olipa miten tahansa, kiitoksia ainakin saimme ja kunnollisuutensa palkkioksi siirrettiin komppania eräänlaiseen reserviasemaan rannikolle, lähelle Latshe noroa, missä aikaisemmin olimme majailleet. Siltä kohdalta, missä varsinainen rintamalinja päättyi mereen, alkoi meidän uusi osamme, kulkien pitkin rantaa vihollisesta poispäin. Kuivan, mäntyjä kasvavan rantaäyrään takana oli suojainen paikka kämpille. Varsinaisia sotatehtäviä ei ollut muuta kuin helppo vartiopalvelus, sensijaan tehtiin ankarasti työtä. Hiekkaperäisiin mäen rinteihin rakennettiin lujia suojakämppiä: kaivettiin ensin suuri, tasapohjainen, kolme metriä syvä ja neliön muotoinen kuoppa, sen pohjaan toinen, pienempi ja puolta metriä matalampi. Tämä viimemainittu vuorattiin hirsillä kuin rakennus ainakin, tehtiin tulisija, tunnelin tapainen sisäänkäytävä, ikkunat, vihdoin katto lukuisine hirsikerroksineen, sitten täytettiin isompi kuoppa uudelleen, päälle pantiin vihreitä turpeita, istutettiin puita ja niin oli "heldenkammer" (sankarikammio) valmis. Sen katto oli vähintään kolme metriä vahva, eikä maanpinnalla kuitenkaan ollut näkyvissä kuin mitätön vihreä kumpu ja esiinpistävä savutorvi.

Yöllä vaelteli patrullimme pitkin rantaa, pitämässä silmällä, ettei meren puolelta vaara uhannut ja varsinaisen etulinjan pohjoisimmassa vartiopaikassa seisoi meidän joukkueemme vahti. Oli omituista seistä siinä, "viimeisenä miehenä", vahvan, neliönmuotoisen varustuksen suojassa, edessä vihollisen piikkilangat, oikealla suunnaton Mustaanmereen saakka ulottuva valli ja vasemmalla Riianlahden aallot. — Samaisella vartiopaikalla sattui kerran hauskastikin. Muuan kenraali, nimen olen unohtanut, tuli tarkastamaan asemaamme, ja aivan tahallisesti oli mainittuun vartioon silloin määrätty poikkeuksellista laatua oleva miespari: Toinen oli rehtori H., nykyinen valtiopäivämies, toinen diploomi-insinööri ja kirjailija K. Molemmat olivat verrattain vaatimattoman näköisiä, rehtorin kasvojen intelligentin ilmeen oli sota hiukan villiinnyttänyt ja insinöörin rintamanaama olisi vallan hyvin sopinut tavalliselle reissusällille. Hänen ylhäisyytensä kenraali oli kuitenkin hieman hämmästynyt, kun nämä pahaiset vahti-ukot hänen kysyessään ilmoittivat tittelinsä. —