Näinä aikoma vaivasi meitä valon puute. Syyspimeät olivat synkeimmillään, mutta kynttilöitä ei tahtonut saada mistään tai olivat ne sitten niin kalliita, ettei niitä kyetty ostamaan. Loihan tosin uuni jonkunlaisen heikon kajastuksen kämppään, ja tuoreista puista yritettiin kiskoa päreitä. Mutta lukea niiden valossa ei saattanut, täytyi tyytyä makailemaan tupakka hampaissa vuoteellaan. Ei voi käsittää se, joka ei moista ole kokenut, kuinka hiuduttava ikävä ajoittain valtasi mielen. Laulettiin, tarinoitiin, muisteltiin kotimaata; toisinaan vaivuttiin pitkäaikaiseen, uneksivaan äänettömyyteen, jolloin kukin eli omissa mietteissään. Täytyy ottaa huomioon sekin, että me olimme niin kerrassaan epätietoisia "matkamme määrästä", kuten jääkärin laulussa sanottiin ja, kumma kyllä, vähitellen olimme tuohon epämääräisyyteen niin tottuneet, ettemme huolineet sillä päätämme vaivata, emme toivoneetkaan mitään. Selvää on, että monesti tuli mieleen varsin pimeitäkin ajatuksia, mutta en vielä koskaan ollut tuntenut katumusta, enkä milloinkaan ollut kuullut toistenkaan toverieni sanovan, "minne sentään tuli lähdettyä!", "olisi pitänyt pysyä kotimaassa", tai muuta sentapaista. Mutta joskus, kun aika kävi oikein pitkäksi ja hiljaisuus painostavaksi, saattoi sydämensä pohjasta odottaa tappelua, granaattisadetta, melua minkälaista tahansa, jotakin uutta, joka olisi poistanut tämän näännyttävän ykstoikkoisuuden.
Ja ettei liian aikaisin päässyt nukahtamaan, siitä pitivät kirput kyllä huolen. Tämä hietainen rannikkoseutu tuntui olevan niiden luvattu maa. Höylänlastuissa, joita käytimme vuoteittemme pehmikkeenä, vilisi niitä mustanaan ja me makasimme useimmiten alasti — reservi-asemassa oli se sallittu — voidaksemme käsin pyyhkiä päällimmäisiä syrjään. Paljoa helpompaa on tottua täihin. Se on luonteeltaan rauhallinen ja ajatteleva, syö tyynesti ateriansa ja makaa sitten kuin porsas, korkeintaan taivaltaen perhe-elämän hiljaisiin iloihin. Mutta kirppu, se puraisee kerran kipeästi, pyörähtää, hyppää pari askelta ja taas puraisee; ja vaikka se on ahminut kyllikseen, ei se suinkaan asetu lepoon, vaan tanssii ja heittää heipparallaa kuin päihtynyt. Samoilla metsästysmailla eivät nämä veljekset sovi olemaan. Missä kirppuja alkaa vilistä, sieltä katoaa täi; arvatenkin se filosoofisemman luonteensa mukaisesti väistyy ja antaa perää mielipuolena hyppivälle mustalle paholaiselle.
* * * * *
Rantala oli harvinaisen suuri kämppä. Kummallakin sivuseinällä seisoi jykevä pöytä, perällä olivat vuoteet kahdessa kerroksessa ja vuodelavan edessä tiilistä tehty matala uuni, josta peltinen savutorvi johti katolle.
Oli jo ilta. Lämmin syyshämärä sankkeni yhä tummemmaksi, se verhosi tiheällä hunnullaan nurkkien romun ja kätki vuoteet kuin mustaan samettiin Kämpässä oli siistiä; lattia oli lakaistu, pöydät pyyhitty ja uunissa paloi iloinen tuli, joka parhaansa mukaan koetti saada vesipataa kiehumaan. Näkyi selvästi, että pojat odottivat jotakin ja että oli tekeillä tavallisuudesta poikkeavaa.
Jo tulla porhalsi Tekijä-Eeka sisään hengästyneenä ja innoissaan.
— Vielä sitä sentään näkyy tavallinen suomalainen puhuvan saksalaisen pyörryksiin. Ei tahtonut peijakas myödä, sanoi hän.
— No sinä sait kuitenkin, kuului kuin yhdestä suusta.
— Tottakai, kun on tekijän hyppyset, pisti Haitari-Jali.
Ja nyt alkoi tulija kiskoa rommipulloja taskustaan asettaen niitä hellävaroen ja ikäänkuin hyväillen pöydälle riviin.