Siankoipi kainalossa Libaun kaduilla
täytyi minun etsiskellä
kortteeria.
Kun vihdoin päädyin kasarmille, olivat kaikki jo nukkumassa ja lähtö-aika oli tuota pikaa käsillä. Tallustelimme öistä katua hynttyyt seljässä — minulla senlisäksi siankoipi — asemalle ja jäimme odottelemaan junan lähtöä. Mutta kuinka ällistyimmekään, kun ovivahti, joka tarkasti matkustajien paperit, ilmoitti meille, että tämä juna kuljetti ainoastaan lomalle-menijöitä, eikä ketään muuta. Selitin hänelle, että meidät oli komennettu Berliniin, että meillä oli ylen tähdellisiä asioita ja että meidän oli välttämättömästi päästävä mukaan. Mutta siitä ei ollut mitään apua. "Menkää komandantuuriin", kuului virallinen kehoitus olkapäänkohauksineen. Pyysin tovereitani odottamaan ja syöksyin kuin tuulispää komendantin luo, missä uudistin selitykseni. Nuori, kalpea, intelligentin näköinen luutnantti, jonka kasvoilla liikkui alituiseen hermoväreitä, suhtautui esitykseeni sangen rauhallisesti ja alkoi kysellä kotimaastani. Sain hänet kumminkin telefonoimaan pataljoonan päämajaan, mutta sieltäkään ei vastattu. Sitten siirtyi hän keskustelemaan suomenkielen sijoista, joita sain hänelle luetella minkä ennätin. Ja kun väliin rohkenin kysästä, mitenkä sen matkan laita oikeastaan oli, koki hän vain mielenkiinnolla komitatiivia ja instruktiivia, ja oli sangen tyytyväinen, kun oli saanut tietääkseen, että unkarinkieli on meikäläisen sukulainen. Mutta jo vihelsi juna. Ja silloin, vilkaisten hätäisesti kelloaan, luutnantti hypähti ylös, käänsi minut olkapäistäni kuin lukkari taulun ja huusi:
— Marsch! Kommen Sie mit! (Tulkaa mukaan).
Juoksujalkaa riennettiin asemasillalle, komendantti puhalsi kimeään pilliin nostaen kätensä ja liikkeelle lähtenyt juna pysähtyi heti.
— Jääkärit tulevat junaan, ilmoitti hän sitten, vastasi ystävällisesti kunniantekooni ja jäi katselemaan, kuinka kuusi suomalaista jöröjukkaa vääntyi kaikessa rauhassa vaunuun. Meidän itsetuntoamme tietysti hiveli, kun matkustajat katselivat meitä kummeksuen ja varmaankin aprikoiden, jotta mitähän suuruuksia nuo ovatkaan, kun niille junatkin seisotetaan. Mutta visusti varoimme sitä näyttämästä.
Olipa se matka. Juna oli ihan ahtamalla ahdettu miestä täyteen. Istumapaikasta ei ollut toivoakaan, mutta hyvä niinkin. Pääasia oli, ettei meidän tarvinnut kääntyä takaisin kasarmille. —
* * * * *
Meistä ei ollut kukaan käynyt Berlinissä. Tiesimme kuitenkin niin paljon, että pysähdyspaikkamme oli Zologischer Banhof ja kun juna porhalsi mainitulla asemalle, astuimme tyytyväisinä ulos ja ilmoittauduttuamme aseman komendantille lähdimme etsimään pataljoonan konttoria tästä maailmankaupungista. Raitiotievaunu, joka meille ystävällisesti neuvottiin, vei miltei perille asti. Siinä oli nyt vihdoinkin Kurfürstenstrasse, tuossa numero 148, tuossa osotekilpi: Ausbildungstruppe Lockstedt, jota nimeä toimistomme Berlinissä yhä käytti. Noustuamme leveitä herrasportaita näimme vihdoin oven päällä: Graf Schwerin, joka oli nykyinen majurimme, ja tiesimme olevamme oikeassa paikassa.
Muutamia huoneita oli varustettu samaan malliin kuin ennen leirillä kaksinkertaisine sotilasvuoteineen. Näissä asui lomallakävijöitä. Kun miehillä yleensä oli niin vähän rahaa, että vaikka heille rintamalta myönnettiin parin viikon loma, eivät he voineet minnekään lähteä, oli tähän taloon varattu heille ilmainen asunto. Näillä vuoteilla mekin vietimme ensimäisen yömme, sillä oli jo ilta. — Sitä ennen olin kuitenkin jättänyt siankoiven, jota niin uskollisesti olin kuljettanut mukanani, toimitettavaksi oikealle omistajalleen.
2.