NAPA.
Seuraavana päivänä oli tietenkin ilmoittauduttava asianomaiselle luutnantille, halusipa itse kreivikin meitä tervehtää. Mutta kun katsahdin ympärilleni konttorihuoneessa, johon meidät mainittua tarkoitusta varten oli osoitettu, niin mitä näinkään: Siankoipi, vaivaloinen matkakumppanini, oli päästetty paperikapaloistaan ja suuri lovi paistoi sen ruskeassa kyljessä. Ja kun luutnantti oli mennyt, kyseli saksalainen kirjuri, pureskellessaan leipäpalaa, jonka valtavana yläpuoliskona komeili mehuisa kinkunviipale, hyvin huvitetun näköisenä.
— Tekö toitte paistin?
— Niin.
— Ettekö tiennyt, ettei sellaista ole lupa kuljettaa mukanaan?
Kuinka ihmeessä ei sitä otettu teiltä pois?
— Noudatin määräystä. Ja näkyipä tuo vaan tänne asti onnellisesti päässeen.
Hän katseli minua pitkään ja hänen silmänsä kuvastivat eräänlaista surumielistä ylenkatsetta, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: kovin olet vielä outo, nuori mies.
— Se on hyvää, ettekö tahdo maistaa? kysyi hän vihdoin.
Ajattelin ensin sanoa: ei maita, kiitos, mutta sitten päättelin, että mitäpäs sitä joutavia ja leikkasin aika viipaleen käteeni. Kelpasi sitä sotamiehen pureskella. —
Kun jälleen palasimme siihen huoneeseen, jossa olimme olleet yötä, kohtasi meitä ilahduttava näky. Kymmenkunta entistä toveriamme, joita olimme tottuneet katselemaan vain jääkärin univormussa, seisoi nyt edessämme siviilivaatteissa täydellisinä herrasmiehinä, kovat kaulassa, tukka hienosti kammattuna, kasvot sileiksi ajettuina, housut prässättyinä ja kengät kiiltävinä. Ja tervehtiessään he tekivät kumarruksen, jota kauppa-apulainen olisi voinut kadehtia. He olivat saaneet komennuksen Berliniin jo ennen meitä, ja olivat olleet täällä noin viikon päivät. Syntyi iloinen ja vilkas sananvaihto, jonka kuitenkin pian keskeytti ovikellon soitto ja hiljainen varoitus: