— Napa tulee!
Sisään astui keski-ikäinen ja -kokoinen, lihavahko herrasmies, salkku kainalossa. Punertavan naaman ollessa yhtenä hymynä hän tervehti meitä ja viittasi seuraamaan itseään erääseen sivuhuoneeseen.
Kun olimme istuutuneet paikoillemme, veti hän otsansa arvokkaihin ryppyihin, asetti etusormensa nenälleen ja mietti hartaasti, tekemättä kuitenkaan oikein nerokasta vaikutusta. Hän oli arvoltaan insinööri, ja sen retkikunnan johtaja, johon me kaikki kuuluimme. Omien sanojensa mukaan oli hän matkustellut pohjoisessa, aina Grönlannissa asti, ja merkiksi tästä napaseutujen tuntemuksesta sekä myöskin siitä keskeisestä asemasta, joka hänellä meihin nähden oli, olivat pojat ruvenneet kutsumaan häntä Navaksi. Hän väitti ymmärtävänsä ruotsia ja osaavansa auttavasti venäjää ja tätä viimemainittua kieltä, jota me emme luonnollisestikaan voineet sietää, hän alinomaa meille tyrkytti.
Mietittyään aikansa laski hän meidät juhlallisesti:
— Kuusitoista, siis kaikki.
Ja sitten otti hän muistikirjansa ja merkitsi sinne huolellisesti, että miesluku oli täysi.
Alkoi uusien tulokkaiden kuulustelu, minun joutuessani ensimäiseksi tuleen.
Olinko kulkenut Suomessa talvella?
Luonnollisesti.
Olinko kulkenut myöskin pohjoisessa?