— Ja olkaa varovaisia, muistakaa se. Meidän yrityksemme on niin vaarallinen. Vihollisella ei saa olla pienintäkään aavistusta siitä. Varokaa sanojanne kahviloissa ja yleisissä paikoissa. Puoli lausetta voi turmella kaiken.
Kieltämättä hän oli oikeassa, suunnitelmamme oli rohkea ja vaarallinen. Mutta eihän meistä osannut saksaa kuin viisi kaikkein luotetuinta miestä. Ei siis ollut suurta pelkoa meidän puoleltamme. Paljoa enemmän olisi Napa saanut varoa niitä miehiä, jotka toimivat Ruotsissa matkaamme valmistelemassa. Suurilla kerskumisillaan ja loistavilla riimillään he pettivät häntä ja pistivät taskuunsa ne rahat, joita heille niin runsaasti tuhlattiin. Ainakin he toimivat leväperäisesti. Meitä ei päästetty sinne, meihin ei ehkä niin paljoa luotettu, mutta varsinaisiksi työn suorittajiksi, siis vaaraan, kelpasimme kyllä. Kenties siinä on epäonnistumisen perussyy. — Mutta luulen, ettei minulla ole oikeutta selitellä yksityiskohtia, eikä lähemmin kertoa itse suunnitelmastakaan.
3.
BERLININ PIKKUPORVAREITA.
Toverini M. ja minä keksimme verrattain hauskan asunnon Pension N. N:stä, Potsdamerstrassen varrelta. Täysihoito maksoi ainoastaan 3: 50 Saksan markkaa vuorokaudelta ja ruoka kävi laatuun, ainakin jääkärille, vaikka sitä saikin jotakuinkin niukasti.
Jo huonetta vuokratessamme olivat pensionin neitoset näytelleet omaa osaansa. Kauppaa oli tehnyt itse omistaja, vanha, teräväkielinen, ryppyinen leskirouva, joka osasi sekä torua että olla ystävällinen, mutta tavan takaa oli hänen täysi-ikäinen tyttärensä pyörähtänyt saapuville milloin minkin tekosyyn varjolla ja heittänyt poistuessaan ihanimman katseensa suurista, kauniista silmistään. Olipa toinenkin neitonen, miehestään erossa elävä nuori rouva — seikka, joka meille selvisi tietysti vasta aikojen kuluttua — luonut meihin oven rakosesta lumoavan silmäyksen. Luulen kuitenkin, että jo hinnan huokeus oli riittävänä vaikuttimena päätöstä tehdessä. Aluksi meitä hieman tuskastutti se pikkutarkkuus, jota emäntä osoitti. Olimme kylläkin tottumattomia käsittelemään kaiken maailman leipä-, liha-, peruna-, voi-, sokeri- ja herra ties mitä kortteja, mutta laskelmiemme mukaan olisi annosten pitänyt olla suurempia. Ja kun vanha akka toi tämän määräperäisen aterian pöytään, muisti hän aina sanoa:
— Syökää nyt kylliksenne, lapset.
Sensijaan ei meidän suinkaan tarvinnut olla seuran puutteessa, siitä pitivät nuoret naiset kyllä huolta. Huoneessamme oli piano, jota Else-neiti, talon tytär, soitti, vieläpä hän kaikeksi onnettomuudeksi lauloikin. Suomalaisesta musiikista riitti pakinaa niin paljon kuin kielitaitomme suinkin myöten antoi, ja meitä pyydettiin hartaasti ostamaan suomalaisten säveltäjien teoksia. Vihdoin täytyi minun uhrata vähäisistä rahoistani ja kun en löytänyt sillä kertaa muuta, otin Sibeliuksen Valse tristen, vaikka hyvin tiesinkin, että tämä suurenmoinen kappale oli neidille aivan ylivoimainen. Ja nytkös alkoi harjoittelu ja tankkaus.
— Tämä on todellakin surkeata, huokasi toverini maaten leposohvalla selällään.
— Valse triste… tietysti! sanoin.