— Emme ymmärrä venäjää, huomauttaa suomalainen johtaja loukkaantuneena.
Sitten Napa viheltää ja viittaa kädellään. Se on lähtömerkki. Mutta poikia ei moinen koiran kutsu lainkaan miellytä ja ikäänkuin tästä huomauttaakseen alkavat he matkia, viheltää ja viittoa käsillään.
Ennestään jo tiedetään, ettei sovi kulkea joukossa. Osa painuukin toiselle puolen katua, mutta lähestyvät siellä liiaksi toisiaan. Jo kuuluu jälleen vihellys — herättäen varmasti enemmän huomiota kuin koko meidän pieni sakkimme — ja Napa viittaa tulkin puheilleen.
— Sanokaa, etteivät pojat kävele yhtä jalkaa. Siitä näkee heti, että he ovat sotilaita.
— Ymmärrän.
— Pitää olla varovainen, äärettömän varovainen. Meidän ekspeditsioonimme on niin suurenmoinen ja vaarallinen. Selittäkää se heille.
Pojat tietysti lakkasivat käymässä tahdissa ja hajaantuivat kuin poliisin käskystä. —
Kentällä oli hälinää. Yhdessä kohden harjoitettiin miehiä, toisessa pionieritöitä. Tuolla toimi tulensyöksijä-kone, jota en milloinkaan ollut nähnyt, mutta josta olin lukenut niin ihmeellisiä kuvauksia; pauhaten kuin meri se syöksyi kidastaan mustanpunaisen tulivirran, joka eteni tavattomalla nopeudella pyörien kuin lumivyöry ja kasvaen parikymmentä metriä korkeaksi. Sen läpi ei kukaan voinut elävänä päästä…
Ja täällä opetettiin nyt meille pomminkäyttöä, seliteltiin helvetinkoneita ja sytytyskeinoja aito saksalaisella täsmällisyydellä, Navan katsellessa tyytyväisen näköisenä sivummalta. Ei riittänyt se, että joku seikka perusteellisesti neuvottiin, itse sai sen suorittaa, olipa tehtävä sitten kuinka vähäpätöinen tahansa. Niin paksupäistä ihmistä ei ole, ettei saksalainen saisi häntä oppimaan. —
Poislähtiessämme kehoitti Napa meitä nopeasti hajaantumaan.