Mieleeni muistui kotoinen joulu, jota pidetään perhejuhlana ja jolloin vierailu on sopimatonta. Täällä näytti olevan toisin. Mutta majurimme, kreivi von Schwerin oli sitäpaitsi kutsunut kaikki suomalaiset toimistoon yhteistä joulua viettämään ja meidän oli kiiruhdettava sinne.
— Mahdotonta. Herra kreivi on kutsunut meidät luokseen, vastasimme.
Vanha akka oli myöskin tullut huoneeseen ja tarttui nyt kiihkeästi keskusteluun.
— Kuka on kutsunut?
— Kreivi von Schwerin, majurimme.
— Aaah!… Kreivi on kutsunut!…
Kaikkien kasvoilta kuvastui kunnioituksen sekainen hämmästys, joka kohdistui meihin. Mitähän me oikeastaan olimme, kun itse kreivi kutsui? Me olimme aina niin salaperäisiä, emme puhuneet koskaan puuhistamme, emmekä näyttäneet juuri tekevänkään mitään, mutta rahaa meillä oli. Tuskin tiedettiin muuta kuin että olimme suomalaisia. Ja poliisikin, jolle oli täytynyt asunnostamme ilmoittaa, oli merkitsevästi vastannut emännälle: "Niin, kyllä tiedän."
Neitoset muuttuivat totisiksi ja silmiin kihosi kosteus.
— Mutta myöhemmällä sitten. Ettehän te kauan viivy kreivin luona? Steglitzer 20, muistakaa. Tulette vain portille, kello 9 tai 1/2 10, me olemme vastassa. Luvatkaa toki!
Me sanoimme tulomme riippuvan kreivistä ja riensimme matkoihimme.