Toimiston suureen huoneeseen oli tuotu joulukuusi ja katettu valkea pöytä. Kreivi itse puolisoineen otti meidät ystävällisesti vastaan. Hän oli pitkä ja vielä ryhdikäs, mutta iäkäs ja harmaapartainen herra, joka varhaisemminkin oli osoittanut meikäläisille erikoista ystävällisyyttä, vieläpä antanut rahaakin pulaan joutuneille. Kun oli asetuttu pöytään, piti hän meille sydämellisen puheen, jossa hienolla tavalla kosketeltiin kotimaatamme. Seurasi pari muuta puhetta. Sitten tarjottiin teetä ja vehnäleipää, jota hallitus oli antanut jouluksi valmistaa ympäri koko Saksan, ja majuri kehotti poikia olemaan mahdollisimman iloisella päällä.
Kuten tällaisissa tilaisuuksissa yleensä, oli nytkin mieliala hiukan painuksissa. Jotakin jäykkää, miltei ikävystyttävää kuulsi läpi teennäisen rattoisuuden, ja kun kreivi puolisoineen oli mennyt, päätimme toverini ja minä noudattaa neitosten kutsua. Ainakin kymmenen minuuttia kävelimme Steglitzer 20:n porttikäytävän edessä, mutta ketään ei tullut, vain melua ja naurua kuului ylhäältä läpi ikkunoiden. Tarkastelimme osotekilpiä… Pension Y. Ahaa, tässähän tosiaan asui neljä amiraali-esikunnan poikaa, jotka olivat olleet poissa juhlasta. Mutta meille he olivat melkoisen vieraita ja nyt oli joulu, varmaankin olisi sopimatonta häiritä heitä, eiväthän he itse olleet meitä kutsuneet. Joku tuli portista alas… Else neiti näkyi olevan. Mutta me olimme jo kaukana; olimme muuttaneet suunnitelmamme.
Selvitys tapahtui toisena joulupäivänä. Meiltä oli tietenkin kaikki lopussa, raha, vehnäleipä, viini, milteipä tupakkakin. Istuimme nyrpeillämme kotosalla ja lueskelimme. Aatto-vierailu oli jo unohtunut; neitoset olivat kysyneet, miksi emme tulleet, kun oli ollut niin hauskaa, ja me olimme vastanneet, ettei kreiviltä päästy. Silloin, illan suussa, alkaa lappaa huoneeseemme vierasta, herraa ja neitiä, käherrettyjä, sieviä, puuteroituja hienottaria ja korkeakauluksisia nuorukaisia peilinkiiltävissä kengissä, ja loppujen lopuksi astuvat sisään nuo neljä Steglitzerin suomalaista jääkäriä. Esitellään, rupatellaan, rämpytellään pianoa, mutta kaikilla on ikävystynyt ilme ja sietämätön pingotus vallitsee. Jokainen saa polttaa omia tupakoitaan, meillä ei ole tarjota, omat neitosemme katsovat meihin ikäänkuin tahtoen kysyä, että eikö sieltä nurkkakaapista löydy mitään ja näyttävät hieman noloilta. Vihdoin tuodaan teetä, mutta vehnäleipä on lopussa ja sokeria kovin vähän.
Siirryn erään amiraali-esikunnan miehen viereen ja kysyn suomeksi.
— Kuules, mitähän tämä oikein pyytää olla?
— En minä ymmärrä. Meitä kutsuttiin tänne kiven kovaan.
— Kutsuttiin? Eikä meille sanottu mitään! Ahaa, mutta odotapas…
Ja yhtäkkiä muistan, että neitoset päivemmällä kysyivät, olisimmeko illalla kotona. Se tapahtui tietysti tätä varten.
Kuinka hämmästynkään kuultuani toverini selonteon: He saivat eräältä berliniläiseltä tuttavaltaan lahjaksi joulukinkun ja riemuissaan tästä suurenmoisesta onnenpotkauksesta päättivät viettää neljän kesken hauskan joulun. Pennit lyötiin yhteen, ostettiin konjakkia, viiniä ja punssia ja aiottiin oikein herkutella. Kun pensionin tyttö kattoi illallispöytää tarjosi yksi jääkäreistä tälle tuskin kuuttatoista täyttäneelle sulottarelle viiniä ja täytti toveriensa lasit konjakilla.
— Suvaitseeko neiti?