Kun siis Sankari kyseli, halusimmeko lähteä hänen asioilleen, kuvaili hän Suomen muuttuneita oloja ja viittasi siihen mahdollisuuteen, että me kenties emme saisi enää omain kansalaistemme apua toimiessamme. Omasta puolestaan hän kuitenkin oli vakuutettu, että venäläisystävällinen virtaus olisi pian ohitse ja me yhdyimme häneen täydellisesti. Sitäpaitsi halutti meitä millä keinoin tahansa päästä pois leiriltä, joka alkoi tulla yhä kuumemmaksi ja kuivemmaksi. Ja niin alkoi huhtikuun lopulla Navan kuuluisan retkikunnan miehiä jälleen saapua Berliniin, pienissä ryhmissä, taskussaan tällä kertaa amiraali-esikunnan pontevat paperit.
5.
SUOMEEN.
Olin joutunut niiden kolmen joukkoon, joiden oli määrä ensimäiseksi lähteä.
Oli viivytty Berlinissä jonkun aikaa ja sitten, yhtäkkiä, oli tullut määräys niin nopeasti, ettei meille oltu ennätetty hankkia passeja — kenties ei niitä tahdottu antaa — ja nyt istuimme tanskalaisessa junassa. Saksalainen sotilas oli kuljettanut meidät Warnemündeen ja muuatta paperia tarkastusmiehille näyttämällä toimittanut meidät lautalle. Rantaan saavuttuamme olimme nousseet Köpenhaminan junaan ja porhalsimme nyt hyvää kyytiä eteenpäin. Oli vapunpäivä juuri.
Yhtäkkiä tuli virkapukuinen mies kysymään meiltä passeja. Hämmästyimme ja katsoimme toisiimme; johan tulli oli sivuutettu, mitään muuta tarkastusta emme osanneet odottaakaan. Toverini pisti hätävalheen.
— Ei meillä ole mitään passeja. Ne annettiin pois ennenkuin astuimme lautalle, eikä niitä ole tuotu takaisin.
Kysyjä katsoi meihin ihmeissään ja epäillen, mutta poistui kuitenkin enempää vaivaamatta. Hän oli puhunut saksaa ja piti meitä arvatenkin saksalaisina.
Mutta hetken kuluttua hän palasi jälleen.
— Ei voi olla mahdollista, että paperinne ovat jääneet lautalle.
Keitä te olette? kysyi hän.