— Ei, ei, hyvä mies, vastataan päätä pudistellen.
— Makkaraa sitten, tai juustoa?
— Jaa… Ei ole antaa.
— Eiköhän sentään hiukan. Ajatelkaahan, olen muukalainen. Minulla ei ole täällä ketään omaisia, eikä ketään tuttavia. Kukaan ei lähetä minulle pakettia, jossa olisi voita, sokeria, tupakkaa. Sellaista saavat saksalaiset joka viikko omaisiltaan…
Emäntä katselee lempeillä silmillään.
— Odottakaa. Koetan etsiä…
Jos pyytäjä ilkeää olla itsepintainen, voi hän kenties saada voitakin palasen. Kaikesta tästä hyvästä suorittaa hän pienen maksun, joka kuitenkin kovasti koettelee hänen ohutta pussiaan. —
Radan varrella olevissa kylissä liikkui näitä ruoan ostajia niin paljon, että monesti sai palata kovin niukka saalis pussissa. Joka tahtoi hyötyä enemmän, meni kaukaisiin syrjäkyliin, pitkästä marssista huolimatta. Varsinkin Wizendort, jonne oli 15 kilometrin matka, oli suosittu paikka; sieltä onnistui joskus saamaan sokeriakin, puhumattakaan suurista, maukkaista leivistä, joita siellä salavihkaa kaupattiin ja jotka olivat toista kuin perunalla sekoitettu sotilaskakku. — Tätä kolmipeninkulmaista taivalta tehdessään johtui usein ajattelemaan, kuinka täydellisesti olosuhteet sentään muuttavat ihmisen. Miten monesti olikaan ennen kotona ruokapöydässä huudahtanut: en voi syödä tätä; paistihan on sitkeää kuin kissanliha; leipä on vanhaa; tai jotakin muuta samantapaista. Nyt marssi kevein jaloin näin pitkän matkan ja oli tyytyväinen, jos oli saanut vaihdetuksi ainoat penninsä leipään, tai mitättömään makkarapalaan. —
Huhtikuun loppupuolella tuli vihdoin vapahdus.
Eräänä päivänä saapui Münsterin leirille pitkä, laiha ja omituisen kulmikas siviilipukuinen herra, jolla oli huomiota herättävän suuret korvat. Hän oli hauptmanni H., meri-yliesikunnan palveluksessa olevien suomalaisten päällikkö ja vastasi siis tavallaan Napaa. Tämä Ruotsissa paljon oleskellut ja vakoilua johtanut mies, jota pojat kutsuivat Sankariksi, ryhtyi kyselemään, kutka entisistä maa-yliesikunnan komennuksessa olleista haluaisivat lähteä Suomeen erityisille asioille. Suomessa oli tähän aikaan vapaammat tuulet puhaltamassa. Venäjän vallankumous oli, kuten tunnettu, paljon muuttanut meikäläisiäkin oloja. Edusmiehiämme pussailtiin aito ryssäläisellä tavalla, huudettiin vapautta ja kansojen itsemääräämis-oikeutta ja maallemme tarjoiltiin itsenäisyyttä kuin rihkamatavaraa. Jääkärit unohdettiin ja ellei heitä unohdettukaan kokonaan niin vaiettiin tai koetettiin muuttaa niitä syitä, jotka olivat saaneet heidät Saksaan lähtemään. Useat pitivät heidän uhraustaan turhana. He eivät olleet ymmärtäneet ottaa vallankumousta laskuihinsa. Nyt heitä rinnastettiin Anjalan miesten kanssa. Huumaantuneina uskottiin taas venäläisten liukkaihin lupauksiin ja kirottiin jääkäreitä, jotka olivat käyneet Suomessa tekemässä pahaa. — On niin omituista, melkeinpä katkeraa nähdä, kuinka taivaaseen asti tämä kansa nyt nostaa näitä poikiansa. He ovat nyt sankareita, joille mikään ei ole liikaa. Mutta ei olisi tarvinnut kuin hiukan vastoinkäymistä, niin samat suut, jotka nyt äänekkäimmin toitottavat, olisivat kironneet heitä maan pettureina ja kavaltajina. Väkisinkin pysyy sydän kylmänä sekä kiitokselle että moitteelle ja mieleen johtuvat Anjalan miehet, jotka historia tähän saakka on leimannut kavaltajiksi, mutta joilla kumminkin oli meidän ajatuksemme, Suomen itsenäisyyden suuri unelma. "Mutta he turvautuivat ryssään", sanotaan. Niin, he tekivät niin, mutta mistä he saattoivat silloin tietää, mitä on uskoa Venäjään? Ja mistä me tiedämme…?