Hän odotti minua ulkopuolella, tarttui käsivarteeni ja niin menimme toiseen ravintolaan. En kysellyt. Muistin, että seurassani oli säveltäjä X., mies, jonka ystävyydestä minulla oli kunnia ylpeillä ja jonka epävakaisuuteen varmaankin on syynä hänen sielullinen sairautensa. Tietenkin odotin selitystä.
Äänettömyyttä kesti kauan. Tupakansauhun seasta kuului sotkuista puhelua ja tuulettajan ilkeä surina.
— Sillähän oli vakoja kasvoissa… viulunsoittajalla? kysyi ystäväni vihdoin.
— Kellä?
— Sillä siellä… ravintolassa, mistä tulimme. Pääkin oli kalju, näin ovelta.
— Niin oli, muistaakseni.
— Muistaakseni!… Hän se soitti, tiedä se.
— Totta kai… Mutta eihän tuo näkynyt sinulle kelpaavan.
— Älä!
Heikko punerrus kohosi säveltäjän kasvoille.