— Hän on viulutaiteilija Ouru. Huomaa: taiteilija, kiihkoili ystäväni hetken kuluttua.

Jälleen ei pitkään aikaan kuulunut kuin puheensorinaa ja kilahduksia.

* * * * *

Niin, niin, niin, niin — alkoi säveltäjä — siinä jutussa ei ole päätä eikä perää, tuskinpa edes järkeä. Ja toisekseen, ei niin suuria tapahtunutkaan, enkä edes tiedä mitä oikein tapahtui. Kaikki on kuin unennäköä. Oltiin nuoria, hapuiltiin, tehtiin työtä, iskettiin toisin voimin kuin nykyään, tuhlattiin aikaa, mutta silloin sitä riitti tuhlata, sillä jos herkuteltiinkin, niin ei sitä unella herkuteltu. — Olin Berlinissä opinnoilla, korviani myöten rakastuneena nuoreen laulajattaren alkuun, jota sanottiin Kiuruksi, hän kun osasi lasketella kurkustaan mitä kummallisimpia juoksutuksia. — Ouru ja Kiuru, Kiuru ja Ouru, eikös olekin vain nimet? Kun ouruvesi lirisee, niin kiuru livertää!…

On oikeastaan vähän hassunkurista, että näiden tapausten yhteydessä aina muistan erästä mitätöntä seikkaa, vaikka voihan sitä pitää kaiken alkuna: Olin kahden toverini kera Kiurun luona, jolle minut samassa tilaisuudessa esiteltiin. Istuimme Kiurun "salongissa", pienessä, valkeassa, erittäin aistikkaasti kalustetussa huoneessa. Toiset siinä pakinoivat hyvinkin vilkkaasti, mutta minä vieraampana tarkastelin seinillä riippuvia tauluja. Huomioni kiintyi yksinkertaisissa olkikehyksissä olevaan, suurehkoon valokuvaan. Jotakuinkin miellyttävän ja omaperäisen näköinen mies, jolla oli niin runsas tukka, että syystä saattoi epäillä hänen intelligenssiään tai ainakin kokemuksiaan, piteli viulua käsissään. Hänen ilmeensä vaikutti ensi hetkessä kylmältä, ja katse, joka kyllä oli aivan teeskentelemätön, verhotulta. Lienenkö nyt siinä, perin läheltä kuvaa katsellessani, hengittänyt kovemmin, vai liikahtiko huoneessa muuten tuulahdus, joka tapauksessa solahti kuva äkkiä hieman alemmaksi väljissä kehyksissään. Aivan suotta säpsähdin, ja sydämeni tykytys kiihtyi. Ja siinä silmänräpäyksessä näytti minusta miehen ilme muuttuneen merkillisellä tavalla. Kaiketi pelkästä säikähdyksestä kiisi kylmiä väreitä läpi ruumiini, ja silmiini kohosi vettä, joka himmensi näköä. — Tarkemmin katsoessani oli kuva tietysti aivan ennallaan.

Aikoja oli kulunut — jatkoi säveltäjä ryypättyään — kun ystäväni, muuan suomalainen maalari, tuli hakemaan minua pieneen illanviettoon. — Olin jo ehtinyt tunnustaa Kiurulle rakkauteni, toivottoman rakkauteni, joka oli niin mielettömän kiihkeä, että olisin todenteolla nainut tytön. Sain rukkaset. Olin perin onneton ja niin epämiehekäs, että tartuin käteen, jonka hän minulle ystävättärenä ojensi; hän merkitsi minulle niin paljon, että kaikin mokomin tahdoin säilyttää hänet edes toverina läheisyydessäni.

Tuohon illanviettoon saapui meitä kaiken kaikkiaan neljä. Paitsi ystävääni maalaria tunsin jo ennestään toisenkin osanottajan, tummaihoisen, harvasanaisen pianistin, joka aina oli alakuloinen. Kolmas esiteltiin minulle: hän oli viuluniekka Ouru.

Heti ensi silmäyksellä näyttivät hänen kasvonsa minusta tutuilta, mutta kesti sentään tuokion, ennenkuin muistin, missä olin hänet ennen nähnyt. Kiurun seinällä, olkikehyksissä, siellähän oli tuon miehen kuva, kuva, joka kerran oli säikäyttänyt minut niin omituisesti.

Yksityishuoneemme oli todellakin hauska. Sinipunerva amppeli heitti himmeätä valoaan harmaille seinäverhoille, jotka olivat hopealla kirjaellut. Pehmeihin, mataliin tuoleihin vajosi kuin lumeen. Kuusikulmaisella pöydällä tuoksui ruusuja hassunkurisessa terrakotta-maljakossa, ja jaspiksesta tehdyssä tupakkakupissa oli jotakin tahmaa, joka kuuman tuhkan vaikutuksesta huumaavasti lemusi.

Söimme illallisen. Likööri tuotiin pöytään. Keskustelumme ei ollut kovin vilkasta, mutta hyvä oli ainakin minun olla ja luullakseni toistenkin. Pianisti tiirotteli hajamielisenä sikarinsauhuunsa, maalari kaivoi hampaitaan, ja Ouru koetti kiikkua tuolillaan; hänenkin kanssaan olin muuten jo ehtinyt tulla sinuksi.