Jonkun ajan kuluttua pujahti maalari ulos. Minä pyysin pianistia soittamaan. Hän esittikin meille Griegin ja muistaakseni Schumannin pienempiä sävellyksiä. Ouru käveli pari kertaa ympäri huoneen kiskoen sankkoja savuja sikaristaan ja asettui sitten seinää vasten nojalleen.
Pianisti alkoi soittaa muuatta Chopinin valssia. Juuri silloin tuli maalari sisään kahden herrasmiehen seuraamana. Heidät esiteltiin. Toinen oli estetiikan tohtori, suomalainen, toinen joku saksalainen filologi. Pyytelivät anteeksi, eivät tahtoneet häiritä. Pianisti pakotettiin jatkamaan äsken alottamaansa kappaletta.
Ja herroillakos oli juteltavaa ihmeellisten sävelten tulviessa soittokoneesta! Puhuttiin kodikkuudesta, leppeästä tunnelmasta, hurmaavasta tuoksusta, värien lauhasta sopusoinnusta; ja oikein hyper-estetisoivin lauseparsin ja tietenkin saksaksi. Maalari pahanen se jaksoi niille vastata. Pianisti ei kuullut tietysti mitään, hän kun eli sävelissään. Ouru nojasi yhä seinään. Äkkiä heitti hän ikäänkuin suutuksissaan sikarinpätkänsä pöydän yli uunin eteen; hän oli vielä siksi vieras minulle, etten saanut katsotuksi häneen. Tupruttelin valtavia savuja ja tarkkasin maalaria; paholainen näytti menneen hänen nahkoihinsa.
— Perrrkele! karjasi Ouru yhtäkkiä matalalla, karkealla äänellä. Hän seisoi kädet housuntaskuissa, nojaten seinään niin viistosti, että joka hetki luulin hänen jalkojensa luiskahtavan alta pois. Hetken oli hänen kasvoillaan outo ilme ja kaikki veri oli paennut poskilta. Sitten hänen otsansa punertui, ohimosuonet ja kaulalaskimo paisuivat. Hän nauroi kankeasti, melkein raa'asti, heittäytyi humalaiseksi ja sai kummallisen velton piirteen puoliavointen riippuvien huultensa ympärille. Musta hiussuortuva valui hänen otsalleen.
Tuli hiljaista. Vieraat lakkasivat puhumasta, ja pianisti lopetti soittonsa. Maalari katsoi Ourua ällistyneenä, kulmakarvat koholla.
Minun tuli niin hyvä ollakseni, että olisin tahtonut syleillä uutta tuttavaani. Outo ilo täytti sydämeni, ja vaivoin sain pysytyksi paikoillani. — Ouru kompuroi pöydän luo, joi juomasta päästyä, ja pelkästä myötätunnosta minä täytin ja tyhjensin lasini yhtaikaa hänen kanssaan, kerta kerran perään. Vieraille tuli kiire pois. Maalari nauroi kuin paholainen, ja pianisti kyseli ihmeissään, saamatta keltään vastausta. Ourun suupielissä oli jäykkä hymy. Hän näytti häpeävän tekoaan; selvästi oli hänen tukala olla.
En tiedä minkä takia me kaikki neljä rupesimme mielettömästi juomaan. Laseja särkyi ja uusia tuotiin tilalle. Huoneessamme oli aivan helvetillinen mähäkkä, joka mies huusi, rallatteli ja hihkui minkä kerkisi. Huidoimme käsiämme kuin haamut paksun tupakansauhun seassa, jonka amppeli värjäsi violetiksi. Järkevää sanaa ei sanottu.
Kun lähdimme pois, niin heti kadulle päästyämme Ouru kävi minua käsipuoleen, ja aivan tahallamme hoippuen me aloimme vaeltaa katuja. Maalari ja pianisti eksyivät meistä jonnekin. Vastaantulijat kääntyivät meitä katsomaan, taisipa poliisikin meitä tarkata. Minä töytäsin nurin erään saksalaisen jätkän, joka oli niin humalassa, ettei enää päässyt jaloilleen omin avuin, mutta joka siitä huolimatta huusi: Trunkenbold, Schwein!
Me vain kävelimme vaihtamatta sanaakaan, mutta sensijaan koko ajan rallattaen. Kaiken maailman renkutukset, varieteelaulut ja kuluneet, iänikuiset tanssikappaleet käytiin läpi. Ja jos toinen alkoi hyräillä jotakin valssin tapaista, niin toinen heti säestämään: bm pah pah, bm pah pah, hnt tarara, tsia rallai, bm bararara, hm barara bararararararei… Vähitellen me selvisimme, ja Ouru saattoi minut kotiin.
Viikkoa myöhemmin oli Ourun debyyttikonsertti.