Olin tavannut hänet pari kertaa, tunsin mielenkiintoa häntä kohtaan ja luulin voivani laskea hänet ystäviini, vieläpä kaikkein parhaimpiin. Olin keskustellutkin hänen kanssaan tulevasta konsertista, tai oikeammin kysynyt siitä jotakin, mutta hänen tuskastuneesta ja lyhyestä vastauksestaan olin huomannut, ettei hän kärsinyt siitä puhuttavan. Pianisti ei ennustanut hänelle mitään hyvää, mutta ei perustellut epäilyään, vaan näytti salaavan jotakin; hän oli tuntenut Ourun pienestä pitäen.
Hämmästyin aikalailla, kun vasten olettamustani en saanutkaan vapaalippua. Suoraan sanoen tulin pahoille mielin. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa kaksi lippua ja lähteä hakemaan Kiurua mukaani.
Tytön muuttaessa pukuaan toisessa huoneessa osuivat silmäni medaljongiin, joka häneltä, ties mistä syystä, oli unohtunut pöydälle. Vähääkään epäröimättä minä avasin sen. Mutta säpsähdinpä ja outo kipu viilsi sydäntäni, kun näin siinä Ourun kuvan. En tiennyt, enkä luullut heidän tuntevan toisiaan, ainakaan lähemmin. Kiuru ei koskaan ollut maininnut sanaakaan viuluniekasta. Olin luullut, että olkikehyksissä oleva valokuva oli ostettu, vaikkapa saatukin, mutta en aavistanut rakastettuni kantavan sitä pienennettynä sydämellään. Ei minulla ollut vähäisintäkään toivoa, tiesin sen kyllä, mutta siitä huolimatta heräsi minussa katkera mustasukkaisuus.
Kiuru astui sisään hurmaavana uudessa puvussaan. Tarkastelin medaljongia välinpitämättömyyttä teeskennellen.
— Onko tämä sinun rakastajasi? kysyin, vaikka ääni tahtoi väkisinkin pettää.
— Ei, hän on rakastettuni, vastasi tyttö ohimennen, peilaillessaan.
— Mikä on tietysti aivan samaa.
Kiuru käännähti äkkiä ja loi minuun totiset silmänsä.
— Vai niin… Sinun minä luulin tietävän, että erotus on olemassa.
Aivan erikoisen kipeästi hänen sanansa koskivat. En saattanut katsoa häntä silmiin, ja huuleni vapisivat, kun koetin hymyillä. Tosiaankin, minun se kyllä piti tietää. Napsautin medaljongin kiinni enkä saanut vastatuksi.