— Muuten voisit hyvin lähteä. En tule kanssasi.
— Mutta minkätähden?
— En vaan. Minulla on jo lippukin… Ourun antama.
Syntyi hiljaisuus. Mieltäni kirvelsi.
— Eipäs lähettänyt minulle lippua, tokaisin vihdoin.
— Eihän hän sinua tunnekaan.
— Ei tunne! Vaikka on ystäväni!
Kiuru hämmästyi.
— Näepäs! huudahti hän katsoen minuun terävästi.
Kummankin huulilla oli sama kysymys: miksei hänestä koskaan oltu puhuttu? Mutta molemmat luimme sen toistemme kasvoista emmekä lausuneet sitä ilmi, naurahdimme vain ihan yhtaikaa. Olipa todellakin sangen merkillistä, etten minäkään ollut halaistua sanaa hiiskunut, kuvankaan johdosta, jota niin usein olin katsellut… Minä lähdin. Sydämeni oli ihan tulvillaan selittämätöntä tuskaa.