Konsertissa oli väkeä kohtalaisesti.
Ouru astui sisään hyvin levollisesti. Hän näytti perin komealta.
Sellainen tukkakin, oikein viuluniekkojen mieleinen.
Minua hänen tyyneytensä kovasti hämmästytti. Mielestäni olisi sellaisen nuorukaisen sentään sietänyt olla aika kuumeessa esiintyessään berliniläis-yleisölle. Ehkä olin mustasukkainen ja tiedottomasti vihasin häntä, en osaa sitä mennä päättämään; joka tapauksessa tunsin yhä suurempaa vastenmielisyyttä häntä kohtaan, mitä kauemmin häntä katselin. Minusta eivät hänen kasvonsa olleetkaan rauhalliset sanan parhaimmassa merkityksessä, vaan niillä kuvastihe raaka kylmyys. Hänen liikkeensä eivät olleet tietoisesti hillityitä. Tosin jonkinlainen ahdistus ilmeni niiden takaa, mutta alhainen, mistään piittaamaton välinpitämättömyys oli niille luonteenomaisinta. Aivanhan hän liikkui kuin unissakävijä, kuin ei koko ympäristö olisi merkinnyt hänelle mitään. Hänen kirkkaitten silmiensäkin ilme oli sieluton — syvä se kyllä oli.
Pari ensimäistä numeroa eivät kuuluneet minun harrastuspiiriini. Hän esitti ne ihmeteltävällä puhtaudella ja taituruudella — taituruusnäytteitä ne etupäässä olivatkin. Yleisö taputti, mutta pysyi verrattain kylmänä. Seurasi väliaika. Senjälkeen hän esitti Mendelssohnin konserton.
Olin sen perinpohjin tutkinut, siihen syventynyt, eläytynyt, senvuoksi minua tuskastutti hänen soittonsa. Hän esitti sen puhtaasti, moitteettoman taitavasti, mutta hänen sisimpänsä ei antautunut. Vaikka hänen persoonallinen käsityksensä kyllä kuulsi läpi sävelten, niin sittenkin pintapuolisuus, hengetön välinpitämättömyys ja laimeus olivat ilmeisesti etualalla. Esityksestä puuttui sielukkuutta, en tiedä oikein mitä, mutta kovasti se minua kidutti.
Heti kappaleen loputtua nousin paikaltani ja riensin pois merkillisen tuskan vallassa. Luullakseni oli Kiurukin siihen yhtenä vaikuttimena. Minua ei olisi mikään voinut pidättää. Mahdollisesti herätin suorastaan huomiota, sillä kättentaputuskaan ei ollut vielä ehtinyt kuin alkuunsa, kun jo kiivain askelin kiiruhdin ovea kohti.
Otin vaatteeni ja lähdin suoraa päätä kotiin. Olin huonolla tuulella, rauhaton ja uuvuksissa. Ei minua nukuttanut, mutta askeleeni painoivat. Tavattoman helposti sain kuitenkin ajatukseni siirtymään koko konsertista. Kotiin päästyäni tupakoin paljon ja rupesin hyvällä halulla lukemaan.
Jouduin ihan ymmälle, kun Ouru samana iltana myöhemmin tuli luokseni. En käsittänyt miten hän oli päässyt sisäänkään, johan ulko-oven täytyi olla lukossa. Kenties oli joku samoissa portaissa asuva sattumalta tehnyt hänelle ystävällisen palveluksen. Vastoin tavallisuutta hän oli iloinen.
— Vedä veikkonen takki yllesi! sanoi hän.
— Hyvänen aika! Mistäs sinä sisään pääsit?