— Siitä vaan, josta heti taas mennään, ovesta.
— En tiedä oikein. Viitsisikö sitä lähteä?
Lyhyen hetken hänen katseensa kuvasti niin suurta tuskaa, että minua värisytti. En vähääkään ymmärtänyt, mitä hänellä oikein oli mielessä.
— Tottahan toki! intti hän.
Ja niin sitä lähdettiin.
Oletin hänellä olevan melkoisen joukon tuttuja koolla, mutta eipäs. Ihan kahden me vain söimme illallista. Kaikki tämä oli minusta perin outoa. Olin nolona. Epämääräinen ahdistus kiusasi minua niin, etten voinut heittäytyä oikein vapaaksi ja iloiseksi. Jo siitäkin syystä minä join vahvasti. Eikä hän suinkaan tahtonut jarruttaa, vaan päinvastoin. Konsertista en saanut mitään puhutuksi, eikä hänkään ottanut sitä keskustelun alaiseksi.
— Minnekäs sinä Kiurun jätit? tulin kysyneeksi vasten tahtoani.
Hän oli jo silloin punaisissaan, katseessa humaltuneen kevytmielinen loiste. Kysymykseni johdosta hän väkisin siristi silmiään ja otti sikarin suustaan.
— Jos ruikutella voisin ma kielin sataisin, tai kiurusena oisin kohoova pilvihin, jurrasi hän kuin itsekseen.
Tuli hiljaista pitkäksi aikaa. Lasimme tyhjenivät ja täyttyivät.