Yhtäkkiä hän kavahti veltosta asennostaan, pani molemmat kämmenensä pöydän reunaa vasten ja kumartui hiukan minun puoleeni.
— Mitäs sinne tulitkaan! sanoi hän kiihkeästi, matalalla äänellä.
Suunnaton tuska piili syvällä hänen silmissään.
Sain aivan kuin lyönnin kasvoilleni. Omituinen häpeäntunne valtasi minut, en tiennyt minne katsoa. En ajatellutkaan vastata, mutta muutenkin oli tukala ollakseni. Hermoni pettivät, enkä pysynyt liikehtimättä tuolilla.
Tartuin lasiini, kilistin.
— Spilkum!
Hänenkään hymynsä ei ollut rehellinen. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin juoda itsemme humalaan.
— Täällä, täällä sitä riehuu, sanoi Ouru töykkien peukalollaan sydämensä kohdalle; hän oli silloin jo aivan täynnä. — En voi koskaan saada esille mitä siellä on parhainta. Tunnen vain kuinka siellä paisuu, ahdistaa, polttaa… Se tappaa minut vielä, ellen sitä tukahuta… Tai vapauta edes hetkeksi… Paraiten tällä, kippis.
Ehkä hän olisi puhunut jotain selvempää, mutta en voinut häntä kuunnella. Suorastaan pelkäsin. En millään muotoa tahtonut nähdä hänen sieluaan. Tekeydyin niin tylsän ja haluttoman näköiseksi kuin mahdollista.
Lähdettyämme ravintolasta rupesimme harhailemaan katuja. Ouru rallatteli. Minä tulin synkälle päälle ilman syytä; murjotin eteeni äänettömänä. Oikeastaan halusin kotiin.