Vihdoin toverinikin vaikeni, mutta rupesi sangen kiivaasti kävelemään ja laahasi minua käsipuolesta perässään. Tulimme hänen asuntonsa kohdalle. Hän avasi oven ja tuuppasi minut puoliväkisin sisään. Huomasin kuinka raskaasti hän hengitti.
Tuskin olin ennättänyt istua, kun hän sieppasi viulunsa kuin kuumeen vallassa. Hän oli aivan kalpea ja näytti nopeasti selvinneen. Hänen silmänsä hehkuivat oudosti ja suunsa oli hiukan auki.
Ja jälleen alkoi viulu soida Mendelssohnin konserttoa.
Tunsin voimakasta liikutusta ja käännyin selin häneen. Silloin osui silmiini Kiurun kuva, joka oli pöydällä ruusupuu-puitteissa. Merkillistä, kuinka sellainen vähäpätöisyys koski. Luullakseni vavahdin ja heittäysin nopeasti sohvalle pitkäkseni.
Sitten sävelet lumosivat minut kokonaan. Toinen mies nyt piteli viulua kuin konsertissa taannoin. Tuntui kuin olisi jokainen käyrän hipaisu sydänverellä ostettu. Ani harvoin on musiikki minuun sillä tavoin vaikuttanut, ainakaan en koskaan ole kuullut sellaista esitystä. Käsitin, että mies edessäni oli taiteilija, jonka sielu tänä hetkenä oli kokonaan säveliä, jonka sävelet pelkkää sielua.
Lopetettuaan hän oli arastelevan näköinen ja väisti katsettani. Ei hän tarvinnut kiitostani, enkä sitä hänelle tyrkyttänytkään. En ollut edes onnellinen, vaan päinvastoin tyytymätön. Kun se hurmio, minkä vallassa soiton kestäessä olin ollut, oli haihtunut, tunsin väsymystä ja tuollaista hermostunutta haluttomuutta, jota mikään ei poista. Se seikka, että Ouru oli nyt selvästi osottanut olevansa tosi-taiteilija, ei riittänyt ylläpitämään mielenkiintoani; sensijaan kohosi omituisen itsepintaisesti mieleeni turhanpäiväinen kysymys: mitähän naapurit ajattelevat, nythän on sydänyö?
Ouru rupesi laskettelemaan kaikennäköisiä lurituksia, maalaispolkkia, ala-arvoisia valsseja. Hämärästi muistelen kuulleeni vielä Järnefeltin Berceusen viihdyttäviä säveleitä. Sitten vaivuin uneen.
Kun heräsin, huomasin lepääväni Ourun sohvalla. Hän oli peittänyt minut viltillä, mutta itse hän oli poissa. Kello oli silloin seitsemän aamulla.
Julkinen arvostelu vahvisti ne mielipiteet, jotka Ourun konsertti oli minussa synnyttänyt. Se totesi nuoren taiteilijan harvinaisen taiturimaisuuden ja äänenoton puhtauden. Mutta samalla se leimasi äärimmilleen harkitun jäsentelyn matemaattiseksi ja useasti huomautti siitä kylmyydestä ja ulkokohtaisuudesta, mikä esittäjälle oli niin ominaista. — Pianisti oli sittenkin ollut oikeassa: konsertti ei ollut onnistunut, se ei lähimainkaan ollut sellainen, kuin se olisi saattanut, kuin sen olisi pitänyt olla. Sillä minäkin tiesin nyt mihin Ouru kykeni.
Konsertin jälkeisenä päivänä en tavannut taiteilijaa — kerta kaikkiaan sanoen en ole häntä enää koskaan tavannut, sillä hän lähti matkoille. Mutta illalla tuli Kiuru luokseni odottamatta. Hän näytti olevan lopen uuvuksissa, ja hänen kauniit silmänsä verestivät. Siitä huolimatta hän koetti olla iloinen ja alkoi keimailla. Huomasin, mitenkä hän vetosi aistillisuuteeni; arvattavasti hän tahtoi nähdä minut edessään polvillani. Eihän hän muuten olisi niin ahkerasti täytellyt viinilasiani ja kaikella muotoa yllyttänyt minua juomaan. Turhaa vaivaa hän siinä näki. Hänen hermostuneet liikkeensä ja ennen kaikkea naurunsa pettivät hänet, ja mitä enemmän hän teeskenteli, sitä kipeämmin minuun koski. Merkillistä kyllä, en ollut vähääkään utelias, päinvastoin, vaistomainen arkuus pidätti minua tutkimasta syitä hänen käytökseensä. Kartoin mitään edes itsekseni arvailemasta; ehkä aavistus oli siihen syynä.