Yhtäkkiä tarttui hän käteeni ja loi minuun lumoavimman katseensa. Viini oli kohonnut päähäni. Ja vaikka tunsin tekeväni väärin, kiersin rajusti käsivarteni hänen olkapäittensä ympäri. Hän ummisti silmänsä ja kurkotti minulle huulensa. Samassa kuitenkin huomasin, kuinka tavattomasti hän kalpeni. Minulla oli voimaa suoriutua kumartuneesta asennostani. Tuijotin häneen, väristen kuin vilussa.
— Ooh, täytyykö minun sinullekin tarjota itseäni, kuiskasi hän kuin raivossa.
Rakastin häntä niin suunnattomasti, että tuska vain lisäsi voimiani.
— Sinä olet sairas… Muuten tekisit hyvin väärin.
Hän katsoi kauan kasvoihini, joilla liikutukseni luultavasti näkyi. Minusta tuntui, kuin hänen olisi tullut vähän parempi olla. Hän ummisti silmänsä, istui liikkumattomana, taajaan hengittäen, kasvot valjuina ja sieraimet värisevinä. Hiljaisuutta kesti pitkät, pitkät hetket.
— Minua niin väsyttää, kuiskasi hän viimein.
Nostin hänet sohvalle pitkäkseen. Hän oli ihan menehtymäisillään, näin sen hänen hymystään. Hetkittäin hän värisi huomattavasti.
— Onko sinun kylmä? kysyin.
— On. Olen perin uuvuksissa.
Vähääkään siekailematta otin kengät hänen jaloistaan, kohotin hänet istumaan, riisuin hänet ja kannoin sänkyyni. Peitin hänet huolellisesti kuin oman sisareni, vedin tuolin sängyn viereen ja istahdin sille, ottaen hänen kätensä omaani. Sinä iltana olin merkillisen luja ja voimakas.