Yö, jonka vietin tuolilla istuen, kertaakaan suutelematta edes sen naisen kättä, jota niin mielettömästi rakastin, se yö ei häviä muististani. Katselin kasvoja, joilla unessakin värit vaihtelivat, povea, joka vuoroin rauhallisesti nousi ja laski, vuoroin aaltosi kuin meri, suljetuita silmiä, jotka toisinaan kostuivat. Ajattelin paljon, ja ajatukseni pyörivät Ourun ympärillä.
Jälestäpäin on Kiuru minulle kertonut tulleensa luokseni tuskan pakottamana, sairaalloisen uhman vallassa, senjälkeen kuin Ouru oli sanonut hänelle ainaiset hyvästit. Viuluniekka oli ollut paha, suorastaan julma heidän viime kohtauksessaan. Ei hän ollut sanonut mitään niin erikoisen ilkeätä, mutta hänen pohjaton katkeruutensa, aiheeton epäilynsä ja synkkä äänettömyytensä olivatkin tyttöä loukanneet syvemmin kuin mitkään sanat.
— Ehkä hän rakasti minua, sanoi Kiuru liikutettuna. — Ehkä hän rakastaa minua vieläkin. Mutta minulla ei ole pienintäkään toivoa. Hänen oli mahdotonta antaa edes sydämensä rakkautta toiselle; jokaista sattumaltakin ilmenevää lämmintä tunnettaan hän ivasi ja häpesi. Ei hän minulle paha ollut, vaan itselleen. Minun kärsimykseni ovat kuin heijastusta siitä tuskasta, minkä hän itselleen tuotti katkeruudellaan. Kaikki on lähtöisin hänen taiteestaan. Kuten hänen sielunsa vangitsi sävelet itseensä, samoin tukahutti hän uhmassaan sydämensä kaiken muun. Olkoon kohtalo hänelle armollinen…
Myöskin pianisti oli useammankin kerran salaa kuunnellut, kun Ouru yksinään soitti. Ja samoin kuin minäkin oli hänkin lumoutunut esityksen voimakkuudesta ja tunnekyllyydestä.
— Hänen sielunsa on kuin aarrekammio, rikas ja syvä, mutta hän ei voi jakaa muille sen aarteita, siinä on hänen taiteensa raja, selitti pianisti. — Heti kun joku on kuuntelemassa, vangitsee kylmyys ja pintapuolisuus hänen sävelensä. Hän voi kyllä näyttää, miten koulutetut hänen sormensa ovat, mutta siinä onkin kaikki. Ainoastaan humalassa hän toisinaan saattaa antaa täyspitoista taidetta. Mutta tokko sekään voi olla hänen parastaan.
Ouru oli itse tästä tietoinen, ja minä käsitän mitä hän kärsi. Syvällä sydämessään hänellä oli rikkaus, joka kuohui, pyrki esille, tahtoi päästä oikeuksiinsa. Kuluttava tuli poltti hänen sielussaan, eikä hän voinut siitä vapautua. Hän tiesi olevansa taiteilija, eikä kuitenkaan saattanut sitä olla. Hänellä oli taiteilijan kiihkeä himo etsiä ilmaisumuotoa sisimmälleen, antaa, tuhlata, mutta tuota himoa ei hän koskaan voinut tyydyttää, ja hän ymmärsi sen. Kuinka vähäpätöiseltä ja arvottomalta kaikki muu hänestä tuntuikaan. Konserttinsa jälkeen, konsertin, joka oli hänen viimeisensä, tahtoi hän epätoivossaan heittää kaiken, rakkautensa, onnensa, koko elämänsä, ja olla yksin pyhän tuskansa kanssa. —
Myöhemmin sain kuulla hänen liittyneen erääseen orkesteriin, mutta saaneen ennen pitkää eron epävakaisen elämänsä takia. — Ja nythän hänet näit.
Okura.
Tohtori laski pois kirjan, jota oli hajamielisenä selaillut.
Pienellä bambupöydällä hänen vieressään oli hujan hajan japanilaisia runoteoksia ja koriste-esineitä. Hän pani paperossinsa saviseen, taidokkaasti tehtyyn tuhkakuppiin, otti käteensä hienon, lakeeratun kultarasian, jonka pohjaan kuuluisan Shibata Zeshin nimi oli kaiverrettu, potkaisi keinutuolinsa liikkeeseen ja kysyi raukealla, pehmeällä äänellään: