— Mitä arvelet, Laura? Tuossa kirjassaan Octave Feuillet väittää aviomiehen aina tuntevan suurta mielenkiintoa sitä henkilöä kohtaan, jota hänen vaimonsa rakastaa. Minusta… No niin, mutta mitä arvelet?
Tohtori loi harmaat, lempeät silmänsä tyttöön, joka istui sohvalla koruompelus sylissään. Hänen sanansa tuntuivat ikäänkuin hukkuvan suuren salin hämärään hiljaisuuteen. Laura ei liikahtanut, eikä ilmekään hänen kasvoillaan muuttunut. Hän oli lopettanut ompelun ja tuijotti uneksien suoraan eteensä.
— En tiedä, ystäväni… Kuinka minä tietäisin, vastasi hän.
Tohtorista tuntui, kuin olisi tuon hiljaisen äänen värinässä piillyt kipeä, hetkellinen, alkusyystään tiedoton kaipaus. Eikä ihmekään. Olivathan he niin kauan vaieten istuneet salissa, joka hitaasti hämärtyi. Avoimesta ikkunasta leyhyi kesäillan leppeä, tuoksujen kyllästämä henkäys, joka uuvutti ja tuuditti unelmiin.
— Todellakin, olin unohtaa. Mehän olemme vasta kihloissa, naurahti tohtori väsyneesti.
Vieno hymy väikkyi Lauran huulilla, mutta uneksumus ei väistynyt hänen katseestaan. Onni tulvi tohtorin sydämeen, tuo hymy oli aina häntä miellyttänyt. Ensi kerran Lauran tavatessaan oli hän tuon hymyn johdosta luullut, että tytöllä oli huonot hampaat, joita hän koetti peittää, mutta nauraessa oli ihana hammasrivi paljastunut ja vaikuttanut kuin ilmestys. — Tohtorin katse hyväili Lauraa. Hän rakasti morsiantaan kuin unelmaa tai enkeliä, viileästi ja puhtaasti. Hänessä heräsi halu suudella tuota kirkasta otsaa, vaaleita, silkkisiä kutreja, kättä, joka oli ihana kuin madonnan. Mutta Laura oli niin haaveissaan, eikä tohtori hennonut häiritä häntä. Kas, tytön kasvoillahan värit vaihtelivat vain mielikuvien vaikutuksesta, sielukkaiden silmien loiste syveni ja himmeni vuoroin, hengitys tiheni ja tyyntyi.
Hämärä taajeni. Tohtori pani kätensä ristiin niskan taakse ja heittäysi rennosti selkäkenoon… Pronssimaljakoissa nuokkui tulpaaneja ja astereita, ja tummanpunaiset ruusunnuput riippuivat putoamaisillaan yli reunojen. Ulkoa tulevat tuulahdukset viilenivät vähitellen; lintujen liverrys vaimeni.
Suuri Marujama Okion taulu, joka niin ihmeellisellä tavalla oli saattanut vangita kankaalle elävän elämän ja liikkeen vaikutuksen, kävi yhä epäselvemmäksi, ja Kiosain kaksi aaveenkuvaa näyttivät muuttuvan todellisiksi, pelottaviksi ja pyrkivän pois kehyksistään. Suuresta, kultapuitteisesta peilistä kuvastihe avonainen ikkuna ja mäenrinne, jolla kasvoi tähtimäinen tuijaryhmä; alempana kiersi lehtikuja; puiden latvojen yli näkyi järveä, jonka pinnalla tuskin huomattavat virit kimmelsivät kuin hopeasade, ja sivummalla oleva metsä, jonka yllä iltaruskon punainen juova hitaasti vaaleni, heijastui ensin avonaisen ikkunan ruudusta peiliin ja siitä hämäränä tohtorin silmään.
Miten rauhottavaa kaikki oli, miten tuudittavaa, unen kaltaista. Hämärä yhä tiheni, ja tohtorin mieliala muuttui yhä pehmeämmäksi. Mielikuvitus alkoi punoa kirjavaa rihmaansa. Laura tuntui siirtyvän etäämmälle ja haipuvan utukuvaksi salaperäisen pimeyden syliin…
Hiljainen sävel helähti… Kuului muutamia sointuja. Sitten alkoi yksitoikkoinen soitto väristä ilmassa. Se oli alakuloista, valittavaa, omituista. Tohtori hämmästyi. Mitään tällaista ei hän koskaan ollut kuullut.