— Mitä se on? Kuka soittaa? kysyi hän.
— Okura, setäni japanilainen palvelija, soittaa "kotoa".
Syntyi äänettömyys. Vain koto yksitoikkoisesti helisi… Kaikki tuntui olevan lumouksen vallassa. Hetket hiipivät ohi huomaamatta.
Vihdoin sanoi tohtori:
— Laura, en tiedä, ehkä se tuntuu sinusta epämiehekkäältä, mutta haluaisin sanoa kuten Jeanne "Sylvestre Bonnardin rikoksessa": Olen niin onnellinen, mutta tahtoisin itkeä.
Tohtorin heikko, värähtelevä ääni ilmasi hänen liikutuksensa.
Lauran syvät silmät kiintyivät häneen ja samenivat kosteiksi. Hän ei vastannut. Kuului vain koton helinä.
Yhtäkkiä Laura nousi ja riensi sulhasensa luo. Hän kietoi kätensä tohtorin kaulaan ja puheli hellästi.
— Olen ollut sinulle epäkohtelias, mutta hämärän hetki on niin kummallinen. Tuskin muistinkaan, että ensi kertaa olet setäni maatilalla. Minun olisi kai pitänyt näyttää sinulle ympäristöä ja kertoa jotakin, mutta istuinkin vain mykkänä ja antausin tyhmille haaveilleni. Ethän sinä pahoillasi ole?
— Rakas ystävä. Olen itsekin ollut kuin unessa. Täällä on kaikki niin kaunista, niin omituista, niin japanilaista. Tahtoisin mielelläni tutustua setääsi lähemmin. Sinä et koskaan edes kerro hänestä.