— Mitä minä osaisin kertoa, hänhän on sellainen salaperäinen. Kulkenut paljon, etenkin Japanissa ja Kiinassa, mutta senhän jo tiedät… Oh, mutta odotapas! Annan Okuran tuoda meille sakeeta, koska japanilaisuus sinua niin miellyttää.
Ja Laura soitti innostuneena kelloa.
— Sakeeta! Mitä se on, en ole kuullutkaan?
— Riissistä valmistettua juomaa… Saat sitten nähdä. Pidät siitä varmasti, se sisältää alkoholiakin.
Ovi aukeni miltei kuulumattomasti, ja pieni mies pujahti sisään kuin varjo. Hänen yllään oli sinisestä silkistä tehty laajahihainen viitta, kimono, joka oli kiinnitetty silkkivyöllä miehustan kohdalta, mutta siroissa jaloissa oli kiiltävät, pehmeät puolikengät. Hänen kasvonsa olivat soikeat, keltaisen kalpeat, tukkansa tumma ja mustat silmänsä hieman vinot. Suurehko ja intohimoinen, mutta silti kaunis suu ei ollut sinertävä, kuten japanilaisilla yleensä, vaan päinvastoin silmäänpistävän punainen, sillä Okuran isä oli europalainen.
Hän pysähtyi ovensuuhun, seisoi hetken aivan hiljaa, ja sekunnin ajan mustat silmät tuijottivat tohtoriin. Sitten, äkkiä, hän koukisti käsivartensa kohottaen suoristetut kämmenensä olkapäiden tasalle, teki nopeasti syvän kumarruksen, viipyi hetkisen kumartuneessa asennossaan ja suoristausi sitten, jääden odottamaan.
Tohtori hätkähti. Vaikka pienen miehen kasvot olivat kuin kiveen veistetyt, niin mustissa silmissä oli hän nähnyt salaman välähtävän. Uteliaana, kummallisen tunteen vallassa hän tarkasteli palvelijaa.
— Okura, tuokaa meille sakeeta, määräsi Laura.
Jälleen sama syvä, äkkinäinen kumarrus. Ja pieni mies poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.
— Kuinka omituinen mies, sanoi tohtori hämmästyneenä. — Enpä tiedä ovatko hänen kasvonsa kauniit, mutta voimakkaat ne ovat ja mielenkiintoiset. Millaiset silmät! Hänen suunsahan on kuin veressä.