— Minusta hän on hirveä. Olen häntä hieman pelännyt. Hänen kasvonsa eivät koskaan ilmaise mitään, ainoastaan silmissä on eloa. En käsitä minkätähden setä on häneen niin kiintynyt. Hän onkin enemmän setäni toveri kuin palvelija. Ellei toinen palvelija olisi sedän mukana matkalla, niin tuskin olisit saanut häntä nähdäkään.
Ovi aukeni jälleen. Pieni mies laski pöydälle tarjottimen, jolla höyrysi kaksi japanilaista kuppia. Hän otti pienen, tulenkestävästä savesta tehdyn, hehkuvia hiiliä sisältävän laatikon ja asetti sen tohtorin viereen. Laatikon reunaa vasten hän pani pystyyn piipun, jonka sormenvahvuinen pesä oli täytetty tupakalla. Hän toimi kuin aave. Ei kuulunut pienintäkään kolahdusta, ei edes askelten ääntä. Kun kaikki oli kunnossa, seisoi hän hetken suorana. Sitten hän taas teki tuon nopean, syvän kumarruksensa ja poistui. — Jälleen oli tohtori nähnyt salaman mustissa silmissä.
— Minä kyselen jotain hänen kotimaastaan, sanoi tohtori sytyttäessään hiilellä piippua.
Laura vavahti aiheettomasti ja loi hätääntyneen katseen rakastettuunsa.
— Älä… Ei hän pidä siitä… Sitäpaitsi ei hän tänne enää tulekaan.
Lauran ääni petti hiukan. Tohtori tuli aivan kalpeaksi, ymmärtämättä ollenkaan minkä vuoksi.
Laura huomasi sen, mutta ei kysynyt mitään.
* * * * *
Laura saattoi tohtoria pitkin lehtikujaa, jonka alapäässä automobiili odotti. He astelivat hitaasti, äänettöminä, käsi kädessä. Alakuloinen tuntu oli jälleen heidät vallannut.
— Sinä menet ja jätät minut tänne ikävään, sanoi Laura vihdoin.