— Minun täytyy, rakkaani… Ja täällähän on niin kaunista. Elät kuin satuprinsessa. Tokko minua muistatkaan.
Tohtori kiersi käsivartensa Lauran vyötäisille ja suuteli hänen otsaansa viilein huulin.
— Vielä jokunen viikko, Laura. Sitten ei meidän tarvitse enää erota…
Automobiili puhkui jo heidän edessään. Tohtori ojensi kätensä. Laura, hengitti raskaasti, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän kuiskasi:
— Älä lähde… Minua niin ahdistaa…
Tohtori naurahti, mutta hänen huulensa nytkähtelivät eikä hän voinut vastata. Hätäisesti puristi hän rakastettunsa kättä, heilautti hattuaan, hyppäsi autoon ja oli tuossa tuokiossa kadonnut. Laura seisoi liikkumattomana, silmät puoliummessa, ja kuunteli siksi kunnes koneen humu tyyten vaimeni. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään kaipaus mielessä.
Miten ihmeellinen yö; lehtikään ei liikahtanut. Keveä auer leijaili yli järven, jonka tyynellä pinnalla kalat parveilivat. Etäältä yksinäinen karjankellon kalahdus kiiri arastellen korvaan. Leukoijain, narsissien ja hyasinttien tuoksu huumasi ja virkisti.
Laura poikkesi puutarhan käytävälle. Satainen joukko tulpaaneja uneksi hänen ympärillään. Hän pysähtyi suuren poppelin juurelle, haaveisiin vajonneena, katse kiintyneenä metsänreunaan. Pohjoisella taivaalla viipyi vielä heikko, punertava kajastus.
Kuului kahinaa lumimarjapensastosta… Käytävän hiekka rasahti. Ja yhtäkkiä seisoi Okura Lauran edessä, silmät palavina kuin hiilet, kasvoilla outo kalpeus. Hän kumartui nopeasti, kohottaen kämmenensä olkapäiden tasalle, ja jäi siihen asentoon kuin armonosotusta anoen. Laura säikähti. Hänen sydämensä lakkasi tykyttämästä ja jalat tuntuivat juurtuvan maahan. Turhaan hän hapuili sanoja. Epämääräinen pelko puistatti häntä.
Okura heittäytyi polvilleen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kuin mielipuoli. Hänen huulensa polttivat kuin tulinen rauta.