— Valtiatar, valtiatar, kuiskasi hän intohimosta vavahtelevin äänin.
Ja uudelleen sateli suudelmia Lauran kädelle.
Lauraa huumasi. Outo ahdistus piti häntä kahleissaan. Inho, suunnaton kauhu lamauttivat kaikki hänen voimansa. Vihdoin tointui hän sen verran, että sai temmatuksi pois kätensä. Silmät leimuavina, ääni vihasta heikkona ja vavahtelevana, sanoi hän vaivoin:
— Pois!… Pois!
Okura kimmahti jaloilleen, peräytyi pari askelta, väristen kuin jousi, joka on viimeisilleen pingotettu. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, mutta liikkumattomat kuin veistokuvan. Vain silmät hehkuivat, uhmaten ja anoen. Nopeasti hän kumarsi maahan saakka ja katosi äänettömästi kuin varjo.
Huohottaen, käsin sykkivää sydäntään pusertaen, Laura nojautui puunrunkoa vasten. Hänen voimansa olivat lopussa. Synkkä pelko patoutui hänen mieleensä. Ponnistaen kaikkensa hän riensi sisään kuin pakeneva ja väänsi ovensa lukkoon.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Lauran tuskallista olla. Häntä pelotti poistua huoneestaan, eikä hän uskaltanut soittaa palvelijaa, kun jotakin tarvitsi. Toisinaan oli hän vähällä lähteä kaupunkiin.
Mutta Okura ei edes näyttäytynyt; tuntui siltä, kuin hän olisi kadonnut talosta. Vasta hämärissä kuului koton helinä hänen huoneestaan. Kuitenkin illalla, kun Laura istui salissa kirja helmassa, Okura astui sisään. Hän kumarsi ja jäi seisomaan liikkumattomana, katse maassa. Laura kävi kalpeaksi ja värisi.
— En tahdo mitään tänään, sai hän tuskin sanotuksi.
Okura kumarsi, kääntyi ja meni.